HIUSGEELI

Hiusgeelistä tulee mieleen Antonio Banderas ja hänen musta kiharainen kuontalonsa, joka on kastettu hiusgeeliin ja se on kuivuessaan jättänyt hiukset koviksi ja kiiltäviksi, kuin lakatun puun. (Runollista.)

Siksi olin niin yllättynyt, kun pari viikkoa sitten kokeilin mieheni hiusgeeliä ja jäin siihen välittömästi koukkuun. Hiuslaatuni on yhtä aikaa kihara ja suora. Pörröinen mutta välillä ihan sileä. Aamulla jotain, illalla jotain muuta. (Ehkä täydellinen luonteeni ruumillistuma?) Turns out, hiusgeeli taltuttaa hiusteni ailahtelevan luonteen täydellisesti. 

musla_geeli

Otsatukkakokeiluni jälkeen hiusten laitto oli hetken aikaa erityisen turhauttavaa puuhaa, kun ylikasvanut otsis ei tahtonut asettua lainkaan. Eräänä aamuna, sivulle ja pystyyn törröttävän otsatukan uuvuttamana, päätin ottaa wet lookin haltuun. Ensinnäkin märät hiukset -look on erittäin cool ja sen tietävän Olsenin kaksosetkin. He ovat kiireisiä muotimoguleita, joilla ei ole aikaa kammata villiä otsatukkaa joka aamu. He vain hyppäävät suihkuun ja kietoutuvat kolmen tonnin The Row kaapuihin ja säntäävät ulos märillä hiuksilla, koska maailman valloitus ja design huonekaluilla ja taide-esineillä vuoratut ateljeet odottavat heitä.

musla_geeli1

Näissä kuvissa vietetään geelitukan kakkospäivää. Hiukset eivät ole enää kauttaaltaan märän näköiset, koska ne on harjattu, mutta otsatukka kammataan edelleen märkänä sivuun ja jätetään kuivumaan koppuraiseksi. 

Myös Krista Kosonen näyttää muuten ihan järkyttävän ihanalta viimeisimmässä Trendissä wet look -tukassaan. (Kaikki ne tän jutun kuvat oli ihania, ah Krista ja ah jutun stailannut Henna Koskinen!)

Geelin kuivuessa hiuksiin, tukka muuttuu (tietenkin) ihan kovaksi. Jotkut saattavat inhota kovan tukan tunnetta ja ymmärrän sen kyllä. Valitettavasti otsatukkaa pois kasvattavilla ei ole valittamisen varaa, kaikki keinot on hyväksikäytettävä, jos ei halua näyttää Nick Carterilta.

Kun menee nukkumaan geelikorpputukalla, herää seuraavana aamuna niin, että hiuksissa on jännittävä tekstuuri, tukka on helpommin käsiteltävä, helposti siloitettavissa ja tuuhea. Jos tukan solmii yöksi letille tai kieputtaa nutturalle, on tukka aamulla kihara. Perfect! Olsenista glamour-tukaksi. (Okei, ei mikään megaglamour, mutta paljon glamoröösimpi, kun mihin olen tottunut!)

Se on oikeasti ihme ja parasta, mitä päälleni on hetkeen tapahtunut. En edes muista, että mulla on enää otsatukkaa. En ole lähtenyt kokeilemaan onneani ja testaamaan mitään muita geelilaatuja, vaan pysyttäytynyt tiukasti mieheni geelituubin orjana, vaikka L’orealin geeli herättää minussa vähän ristiriitaisia tunteita. (Onkohan se ympäristömyrkky? Tehty kokonaan mikromuovista? On varmaan.)

Metodi 1:
Levitän geelin kosteisiin hiuksiin, koko hiuksen pituuteen ja kampaan hiukset nutturalle. Teen tiukan viivoittimen suoran jakauksen ja kampaan hiukset sivuilta sileäksi. (Tavoittelen sellaista vähän miehekästä jakausta.)

Kun hiukset ovat kuivuneet ja / tai haluan siirtyä koppuratukasta pehmeään stailiin, avaan tukan ja harjaan hiukset.

Metodi 2:
Levitän geelin hiuksien koko pituuteen ja jätän tukan auki, näin. Unelmoin kolmen tonnin Row-kaavuista all day long. 

IMG_3302

Geelitukkaa täytyy pestä huolellisesti tai hius muuttuu sameaksi ja kuivaksi. Sóleyn BirkiR-shampoo sisältää koivu-uutetta ja islantilaisista villiyrteistä ja mintusta valmistettuja eteerisiä öljyjä, jotka hoitavat hiusta ja hiuspohjaa. Shamppoossa on myös ihana raikkaan yrttinen tuoksu.

Side note: Oikean puoleinen pullo on saman valmistajan kasvovesi. Se on aivan ihana tuote ja hinta-laatu-suhteeltaan tosi hyvä. Se ei nyt liity hiuksiin tai hiusgeeliin mitenkään, mutta jos kaipaat hyvää kasvovettä juuri nyt, niin look no further. Vesi Nærð –kasvoveteen tulee Pohjois-Islannin vuoristosta. Vesi on peräisin yhdestä maailman puhtaimmista vesilähteistä ja se on juomakelpoista jo pulputessaan kivien ja sammalen välissä. Veteen on lisätty appelsiininkukkaa, sekä Sóleyn nimikkoöljysekoitusta, jonka villiyrttien eteeriset öljyt rauhoittavat ja ravitsevat ihoa.

3

MINIMALISTINEN MANIFESTI

5B1C3106 copy

Seikkailin tässä eräänä päivänä täydellisesti kuratoidulla Instagram-tilillä. Kaikki oli hillityn väristä: mustaa, valkoista ja beigeä. Kuvissa näkyi juuri oikeat tuotteet ja merkit, juuri oikeanlaisen marmoripinnan päällä kuvattuina.

Tiedän, että Instagramista ahdistuminen on ihan typerää ja joku varman sanoisi sen osoittavan, että olen tosi pinnallinen tyyppi. Ahdistuin silti. Miksei minun elämäni ole yhtä hillityn charmanttia? Miksen minä omista The Rown laukkua? Miksi kaikki leikkokukkani ovat kuolleet? Miksi tukkani on ohut ja aina likainen, miksi puhelimessani on niin monta epäonnistunuttua selfietä, joissa näytän urpolta? Miksen osaa hymyillä seksikkään itsevarmasti vaan näytän aina iloiselta, hölmöltä koiralta? Miksen ole täydellinen?

Onneksi katsoin ahdistuttuani Netflixin Minimalism-dokkarin, joka kertoo kahdesta amerikkalaisesta jäbästä, jotka luopuivat hyvistä Wall Street töistään, kuusinumeroisista kuukausipalkoistaan ja suuresta osasta tavaroistaan. Olet saattanut kuulla heistä, he pitävät The Minimalists-nimistä blogia elämäntyylistään.

Dokumentti asetti asiat taas tärkeysjärjestykseen. Elämme illuusiossa, jossa elämän pitäisi olla koko ajan “täydellistä”.

Itse ainakin elän tuon täydellisyyden kiiltokuvan ympäröimänä 24/7. Törmään siihen mainoksissa, muoti- ja lifestyle-lehdissä, blogeissa. Instagramin myötä se on koko ajan mukanani, puhelimessani. En pääse siitä ikinä eroon. Joka puolelta minua pommitetaan kuvilla siitä, mitä täydellinen elämä on. Tavaroita, tavaroita, tavaroita. Upea talo, eksoottisia matkoja, täydelinen tukka, hoikka kroppa.

Suuri osa meistä osallistuu sosiaalisen median kautta tähän täydellisen elämän illuusion ruokkimiseen. Syyllistyn tähän itsekin: postaan instaan kuvia uusista tavaroistani ja valitsen sellaisen selfien, jossa ihoni näyttää tasaiselta. En hymyile, en ainakaan niin, että hampaat näkyvät.

Kuluttaminen ympäröi meitä. En edes tiedä, kuinka monta tavaraa näen yhden päivän aikana. Suuri osa näistä tavaroista on myös kallista kamaa, sellaista, johon minulla ei ikinä ole varaa. Silti unelmoin niistä, enkä aina unelmieni tieltä näe, kuinka ihana elämäni jo on. Teen töitä, jotta voisin ostaa asioita. Säästän kalliisiin tavaroihin. Joskus tavaranhimoni on mennyt sellaisiin sfääreihin, että säästän syömisessä, jotta voin ostaa tavaraa. Syön mieluummin papuja kotona kuin ehdotan kavereille ravintolaillallista.

Juttelin taannoin äitini kanssa vaatteista ja siitä, mitä ne merkitsivät hänelle nuorempana. “Tykkäsin kyllä vaatteista, mutta ei me ajateltu silloin mitään merkkejä, ei vaatteet lopulta olleet niin tärkeitä. Ei me mitenkään määritelty itseämme tavaran kautta,” sanoi äitini. Tajusin, että minähän todellakin määrittelen.

Suosin tiettyjä merkkejä, sillä haluan olla tietynlainen nainen. Otan kuvia tietyistä tavaroista, jotka kertovat maailmalle, että olen tällainen tyyppi. En tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. Siinä, että pukeutuu tavalla, joka viestii, että esimerkiksi haluaisi olla kulttuuritäti, ei ehkä ole mitään pahaa. Me kaikki viestimme pukeutumisellamme jotain itsestämme. Siksi pukeutuminen on niin hauskaa. Mutta siinä, että tunnen tarvitsevani koko ajan lisää tavaraa, voidakseni viestiä näitä asioita maailmalle, on jotain mätää. Olenhan kuitenkin paljon enemmän kuin omistamani tavarat.

Oikeastihan elämä on usein täyttä sekasortoa, sukissa on reikiä, eikä tukka ole ikinä yhtä hyvin kuin muotikuvissa. Minun pitäisi tietää, olenhan itse ollut niissä kuvissa, kilo hiuslisäkkeitä päässäni. Miksi on niin hiton vaikea muistaa, että täydellisyys on illuusio?

Muistuttaakseni itseäni elämän tärkeistä asioista tein tällaisen minimalistisen manifestin, johon voin palata ahdistuksen iskiessä:

1. En ole yhtä kuin tavarat, jotka omistan. Ne eivät määritä minua.

2. Jatkuvasta kuluttamisesta on tehty normi. Tämä on salaliitto. Emme oikeasti tarvitse mitään, mutta meille uskotellaan, että tarvitsemme. Vastusta tätä!

3. Perhe ja ystävät ovat tärkeintä mitä elämässä on. Vietä enemmän aikaa heidän kanssaan. 

4. Älä elä tulevaisuudessa vaan arvosta elämääsi sellaisena kuin se on nyt.

5. Aina kun luulet tarvitsevasi jotain, ajattele niitä tavaroita, joita luulit tarvitsevasi vuosi sitten, muttet ostanut. Itse olen unohtnut osan ja loppu ei tunnu enää yhtään tärkeältä. 

Minimalism-dokkaria lainatakseni: love people, use things because the opposite never works.

Kuvassa zen-puutarha Narassa. Viime kesänä Japanissa koin tosi vahvasti, etten tarvitse yhtään mitään.

100

OTSATUKKA ON ANSA

Tunnen pienen piston sydämessäni, sillä sanoin kaikille, että otsatukka on paras ja kivoin idea ikinä.

Kaikki alkoi siitä, kun katselin (ehkä liikaa) kuvia Jane Birkinistä ja sekosin otsiksesta. Leikkasin itse itselleni otsatukan meidän kylppärissä yhtenä iltana ja se onnistui täydellisesti. Se sai puolipitkät hiukseni kerrankin näyttämään jännittävältä. (Yleensä hiukseni on kerätty pienelle nyytille niskaan tai takaraivolle ja vaikka ratkaisu on helppo ja mutkaton – kaksi lempiadjektiiviani tässä kiireisessä ja monimutkaisessa maailmassa – se on myös tylsä.) Näin ihania otsatukalla varustettuja päitä kaikkialla. Ja kun sanon kaikkialla, tarkoitan muotilehdissä ja muotikuvissa Instagrammissa.

Otsatukka oli ihana neljä viikkoa. Kaikki oli jännittävää ja uutta, varsinkin pipon käyttö oli yhtäkkiä erityisen hohdokasta, sillä otsis on parhaimmillaan pipon kanssa. Pipo ja otsatukka saavat toisensa parhaat puolet esille: pipo näyttää söpömmältä ja otsatukka pysyy täydellisesti paikoillaan ja kehystää kasvoja.

Neljän viikon kuherruskuukauden jälkeen otsatukasta tuli kuitenkin yhtäkkiä royal pain in the ass.

Tunnen myös vähän syyllisyyttä siitä, että neljän viikon mittaisen otsis-romanssini aikana sain käännytettyä monta muutakin otsatukan tielle. Pidin spontaaneja palopuheita otsatukan ihanuudesta. Esittelin Instagram-referessejäni. Kuljin pipo päässä sisällä ja ulkona. Tapasin ihmisiä, jotka kertoivat juuri leikanneensa otsiksen. Jotkut sanoivat: “kiitos inspiraatiosta!”

Oops.

musla_otsatukka_on_ansa

Otsatukan kasvatus -lookki

Kuvittelen heidät nyt kotona kiromassa minut alimpaan helvettiin, koska otsatukka on oikeasti ansa. Se näyttääkin ihanalta. Ja on ihana. Kunnes se yhtäkkiä ei ole.

Ensin otsahiukseni vaan lakkasivat asettumasta. Otsallani on hiuspyörre, joka otsisromanssini aikaan oli jostain syystä helposti taltutettavissa. Sekin oli ehkä innostunut muutoksesta. Mutta yhtäkkiä se päättikin astua takaisin näyttämölle vahvempana kuin koskaan. Otsis syrjäytettiin ja tilalle tuli sivuliiska. Otsatukkaa oli mahdoton saada otsalle, se vain kääntyi itsepintaisesti sivuun ja näytti kamalalta.

Käytin todella paljon aikaa aamuisin siihen, että keksin erilaisia tapoja joko taistella pyörrettä vastaan (suoristusrauta, fööni – molemmat epännistuneita yrityksiä) tai kammata koko otsiksen taakse vedettyjen hiusten suuntaisesti kohti ponnaria.

Jälkimmäinen yritys tuotti vaihtelevia tuloksia, mutta oli toisinaan myös pahin hiusansa ikinä, sillä aamulla töihin lähtiessä hiukset näyttivät siedettäviltä ja sitten yhtäkkiä, POJOING, tiukasti kiinnitysaineilla sivulle tai taakse pakotetut otsahiukset pomppasivat irti kampauksesta ja sojottivat suoraan ulospäin. Rumin lookki ikinä.

Luulen, että kaikkilla niillä ihmisillä, joille otsatukka sopii, on jo otatukka. Tiedättekö, joillain vaan on aina ollut otsis ja se on niille ihan täydellinen lookki? Ja me muut, jotka aina muutaman vuoden välein mietimme, että kannattaisiko ehkä leikata otsatukka ja tulla Jane Birkiniksi, olemme hukassa. Jane Birkkiniksi ei tulla. Jane Birkiniksi synnytään.

Tunnelin päässä on kuitenkin valoa. Otsis kasvaa tosi nopeasti. Saan omani pyyhkäistyä jo aika vaivattomasti sivulle ja voin pitää hiuksia jopa auki ja ylipitkät sivuhiukset ovat itseasiassa jo aika hauskat ja tarkoitan sitä ihan oikeasti, vaikka lause kuulostaakin valjulta: “aika hauskat”.

Olen myös oppinut stailamaan tukan GEELILLÄ! Voitteko kuvitella. Idea syntyi yhtenä tuskaisen aamuna, kun koitin estää huonosti käyttäytyviä hiuksia sojottmasta minne sattuu ja tartuin epätoivoissani mieheni hiusgeeliin. Märkiin hiuksiin levitettynä se taltuttaa tukkani pörröisyyden, tekee niistä helpommin käsiteltävät, paksumman tuntuiset, eikä yllätyksekseni välttämättä jätä tukkaa kovaksi koppuraksi. (Hiukset pitää kuivumisen jälkeen harjata hyvin)

Palaan tähän geeliaiheeseen ehkä myöhemmin uudestaan, koska olen todella yllättynyt ja haltioitunut geelin mahdollisuuksista.

(Kuulostaa epäilyttävästi siltä, että pidän taas hiuspalopuheita ja yritän johdattaa ihmisiä turmion tielle?)

36

RATKAISUJA VAATETEOLLISUUDEN ONGELMIIN

5B1C3646

Pyrin ostamaan vain Euroopassa valmistettuja vaatteita, vältän pikamuotiketjuja ja haluaisin ostaa vielä enemmän vaatteita käytettynä. Voin siis taputtaa itseäni olkapäälle: olen vastuullinen kuluttaja. Äänestän lompakollani ja muutan maailmaa. Vai mitä?

Ei aivan.

“On hienoa, että on olemassa paljon idealistisia ihmisiä, jotka kuluttavat vastuullisesti, mutta se ei ole ratkaisu vaateteollisuuden ongelmaan.” Näin totesi Katri Blomster Vaatevallankumous-tempauksen lehdistötilaisuudessa. Blomster on töissä Suomen Ammattiliittojen Solidaarisuuskeskuksessa, eli SASK:issa, joka työskentelee sen puolesta, että kehitysmaiden työntekijöiden työolosuhteet paranisivat.

Hän sai minut tajuamaan, miksi tarvitsemme niin kiperästi Vaatevallankumouksen kaltaisia tempauksia.

Ei auta, että minä lopetan shoppailemisen ja alan ommella omia vaatteitani (tai se auttaa tietty luontoa). Se antaa minulle itselleni paremman mielen, mutta muoti ja pikamuoti ovat jättimäisiä bisneksiä, joita yhden (tai tuhansienkaan) ihmisen protesti ei horjuta. Ostajia löytyy kyllä.

Emme pääse ajassa taaksepäin. Kehityismaissa sijaitsevat tehtaat ovat jo olemassa ja vaateteollisuus on osa maiden taloutta. Maissa, joissa suurin osa lännessä myytävistä vaatteista tehdään, on hurjasti ihmisiä, jotka tarvitsevat näitä töitä elääkseen, mutta he tarvitsevat myös reiluja työolosuhteita. He ansaitsevat ne.

Heitä auttaa se, että minä – kuluttaja – vaadin vaatemerkeiltä, että vaatteeni tekevät ihmiset saavat elää ihmisarvoisen elämän. Meidän pitää painostaa vaatemerkkejä, vaatia saada tietää, missä olosuhteissa vaatteemme on tehty. Vain näin voimme vaikuttaa.

Vaatevallankumousta vietetään taas tänään Bangladeshin Rana Plaza -tehdasrakennuksen sortumisen muistopäivänä. Vuoden 2013 tapahtuma on vaateteollisuuden historian suurin tehdasonnettomuus, jossa 1133 ihmistä kuoli ja yli 2500 loukkantui.

SASK:in mukaan Bangladeshin työntekijöiden oikeuksia poljetaan kuitenkin edelleen. Alkuvuodessa rauhanomaiseen lakkoon osallistuneita ammattiyhdistysaktiiveja pidätettiin, työntekijöitä irtisanottiin ja ammattiliittojen toimistoja suljettiin.

Miksi? Koska ammattiliitot uhkaavat nykyistä riistojärjestelmää. Ja ne ovat ratkaisu vaateteollisuuden ongelmaan: liittoon kuuluva työntekijä tietää, mitkä hänen oikeutensa ovat, eikä pelkää vaatia niitä.

“Työntekijät pitää lopulta saada itse valvomaan oikeuksiaan,” sanoi Blomster Vaatevallankumouksen tiedotustilaisuudessa. Kun vaatemerkkien edustajat tai eri sertifikaattien valvojat tekevät kontrollikäyntejä tehtailla, heille näytetään usein kiillotettu versio siitä, mitä paikalla tapahtuu. Joskus heidät viedään ihan eri tehtaaseen kuin siihen, missä vaatteet oikeasti valmistetaan. “Mallitehtaaseen”, jossa kaikki on kunnossa.

Tämän takia emme voi luottaa siihen, että ulkopuoliset valvovat työntekijöiden oikeuksia ja tämän takia aion tänään myös tukea SASK:ia. Järjestö tekee töitä sen puolesta, että kehitysmaiden työntekijät saisivat järjestäytyä ammattiliittoihin. Suurimmassa osassa Aasian maita järjestäytyminen on laillista, muttei aina turvallista. Liittojen jäsenille lähetetään jopa tappouhkauksia.

Lehdistötilaisuudessa puhui myös myanmaarilainen Phyo Sandar Soe, joka toimii nykyään maan suurimman ammattiliiton apulaissihteerinä. Nyt kolmekymppinen nainen aloitti työt tekstiilitehtaassa 16-vuotiaana ja kertoi meille arjestaan tehtaassa: 10 tunnin työpäiviä, vessaan sai mennä vain tiettyinä ajankohtina, kaikki tekevät ylitöitä, sillä peruspalkalla ei pysty elämään. Ylitytö tarkoittavat sitä, että tehtaissa istutaan yli keskiyön ja seuraavana aamuna mennään töihin tavalliseen aikaan. Tämä toistuu monta päivää peräkkäin. 7 päivän työviikot ovat peruskauraa ja vapaata on harvoin…

Yhtäkkiä oma “stressaava työ” alkaa tuntua ala-asteen kuvistunnilta.

Meillä on velvollisuus autta heitä, jotka työskentelevät olosuhteissa, joissa emme itse ikinä suostuisi työskentelemään. Suuri osa heistä on naisia, suuri osa heistä tekee töitä hengenvaarallisissa ympäristöissä, suuri osa kohtaa työssään seksuaalista häirintää ja uhkailua.

Vastuun ei pitäisi olla vain kuluttajalla. Muotimerkkien on pidettävä huolta työntekijöistään. Juuri nyt muotimaailma toimii räikeän epäloogisesti: toisaalta painetaan t-paitoja, joissa lukee, että “Meidän kaikkien tulisi olla feministejä”, toisaalta ei välitetä pätkääkään siitä, kuka nämä paidat on tehty. Tämä ei ole feminismiä. Feminismi on sitä, että autetaan heikommassa asemassa olevia.

Tässä kolme tapaa vaikuttaa tänään ja tulevaisuudessa:

1. Osallistu tänään Vaatevallankumous-tempaukseen. Pue 24.–30. huhtikuuta jokin vaate päällesi nurinpäin, ota itsestäsi ja vaatemerkistä kuva ja jaa se sosiaalisessa mediassa. Merkkaa vaatebrändi postaukseesi ja kysy #whomademyclothes. Liitä mukaan hashtag #vaatevallankumous.

2. Allekirjoita tämä Human Rights Watchin vetoomus, jossa vaaditaan, että merkit kuten Armani, Forever 21, Urban Outfitters ja Primark tekevät tuotantoketjunsa läpinäkyväksi, eli ottavat selvää ja kertovat, kuka heidän vaatteensa valmistaa.

3. Tue SASK:in tärkeää työtä lahjoituksella.

Kuva: viime syksynä saaristossa jättineuleessani, joka on ainoa itse tekemäni vaate.

32

YKSINKERTAISTA KEVÄTMUOTIA

kevätvaate2

Suomen kevät, eli asukriisien luvattu aika. Olen totaalisen kyllästynty vaatekaappiini, käytän ihan liikaa aikaa nettikaupoissa surffaamiseen ja klikkaan ostoskoriini uusia upeita asuja, joiden kuvittelen muutavan minut harmaasta talvi-ihmisestä säkenöiväksi beibeksi. Ennen kuin ehdin painaa Siirry kassalle -nappulaa ja tyhjentää tilini, sanoin kuitenkin itselleni Seis!

Nyt pitää ottaa aikalisä ja analysoida omaa tyyliään. Tutkia vaatekaapin sisältöä ja arvioida, onko tilanne oikeasti niin toivoton, ettei minulla ole mitään päällepantavaa? 

Aloitin tyylini analysoimsella. Mistä pidän? Mikä on oikeasti omaa tyyliäni, mikä vain ohimenevä trendi? Aina kun tyyli on kadoksissa, käännyn @simplicitycity Instagram-tilin puoleen. Lempparitilini muistuttaa kasari- ja ysärimuotikuvien kautta yksinkertaisen tyylin voimasta.

Farkut, mustat housut, poolo-neuleet, loaferit ja tennarit – ei sitä ihminen kauheasti muuta elämässään tarvitse. Tai minä en ainakaan tarvitse (joitain hulluttelevia laukkuja ja kesämekkoja lukuun ottamatta).

Kun tyylihomma oli taas hanskassa, kävin läpi koko vaatekaappini. Talven aikana olen nimittänyt käyttänyt siitä vain murto-osan. Huomasin, että sieltähän löytyy jo kaikki perustyylin ainekset. Kaipaan vain vähän kevennystä: kevättakkia, sukista ja neuleista luopumista. Talvivaatteet ottavat jo päähän.

Tyyli- ja vaatekaappianalyysin jälkeen poistuin nettikauppojen sivuilta. En tarvitse uusia vaatteita, tarvitsen lämpöä ja aurinkoa.

Tätä kirjoittaessa taivaalta sataa rakeita ja tuntuu siltä, että kylmyys ei ikinä tule väistymään ja toppatakille on käyttöä vielä juhannuksena. Mutta pian, ihan pian, saa kulkea kaduilla ilman sukkia ja vilautella nilkkojaan (tai ainakin sukat voi vaihtaa ohuen ohuisiin nylonsukkiin). Saa kaivaa nahkatakin esiin, pukea farkkujen pariksi ohuen paidan ilman, että sairastuu räkätautiin.

@simplicitycityn, tämän kuvan ja jenkki Voguen muotitoimittaja ja loafer-muusani Tonne Goodmanin inspiroimana ostin äsken Milanon-lomalla Guccin klassiset loaferit (tämä ei sinäänsä liittynyt kevätasukriisiin – olen miettinyt ja säästänyt näihin jo kauan. Asukriisissä en shoppaile kalliita loafereita. Silloin ostan ohuita perusneuleita ja t-paitoja, jollaisia vaatekaappini on jo täynnä ja hulluttelevia second hand laukkuja, joita en ikinä käytä). Aion kohdella niitä samalla kunnioituksella kuin arvokasta rotukissaa: harjata monta kertaa viikossa ja lankata ainakin jokatoinen viikko. Toivoisin, että nämä löytyvät kaapistani vielä, kun olen 50.

Tässä kolme loafer-asua, joissa aion asua koko kevään.

kevätvaatteet3kevättyyli1kevättyyli4

29