NETTIKIUSAAMISESTA

Olen aikaisemmin kirjoittanut koulukiusaamiskokemuksistani, jotka muokkasivat yhdeksää ensimmäistä kouluvuottani paljon. Tiedän siis jonkin verran kiusaamisesta ja siitä miten vaikeaa sen pois kitkeminen on.

Olen tuotantohommissa The Voice of Finlandissa ja viime lähetyksessä yksi tähtivalmentajista, Michael Monroe pyysi katsojia lopettamaan ilkeiden kommenttien kirjoittaminen kilpailijoista: ”Heillä on jo valmiiksi tarpeeksi vaikeaa”, Michael puolusti. Kommentti jäi mieleeni.

Kuulen usein tutuiltani, että heitä on herjattu netissä julkisuutensa takia. Ilkeitä kommentteja satelee sekä omilla nimillä että anonyymisti. Olen ajatellut, että no, se on tietyllä tavalla oma valinta meneekö julkisuuteen vai ei. Ja kyllähän sitä joutuu sitten negatiivisiakin juttuja kestämään kun on paljon esillä. Mutta miksi se on niin? Jokainen työ on työtä ja samalla viivalla muiden töiden kanssa. Töitä tehdään intohimosta ja rahan tarpeesta, missään työssä ei allekirjoiteta sopimusta siitä että haukkuja tarvitsee kuunnella. Ei edes työssä, johon kuuluu julkisuus.

Asianhan voi myös ottaa huumorilla. Monia naurattaa, että joillain on todellakin aikaa avata Suomi24 tai vauva.fi sivusto ja kirjoittaa sinne ilkeitä mielipiteitä ihmisistä joita ei tunne. Tai ihmisistä joita tuntee. Tai että on edes aikaa ja tahtoa ajatella ilkeitä asioita muista.

kius4

Kun minua kiusattiin, oli some-maailma vasta aluillaan. Muistan kun teininä kirjauduin sisään nostalgiseen IRC-galleriaan ja joka kerta jännitti niin että mahaan sattui. Jännitti, että mitähän haukkumasanoja ja uhkauksia profiiliini ja kuviini olisi tällä kertaa kirjoitettu. Voin vain kuvitella kuinka monelta eri foorumilta niitä satelee kiusatuille ja julkisuudessa oleville henkilöille nykyään, kun sosiaalisen median kanavia on niin monia.

Kiusaamista on todella vaikeaa saada loppumaan. Oikeastaan vain aika ja rakastava lähipiiri auttaa, mutta olisikohan kaikkien aika ajatella, että olemme täällä yhdessä. Jokaisella on omat vaikeutensa joista ei välttämättä kukaan tiedä. Voimme tehdä valinnan omassa käytöksessämme, tuemmeko ja nostammeko muita vai teemmekö päinvastaista.

Toivoisin, että jokainen miettisi pari kertaa uudestaan tarvitseeko kenenkään kuulla haukkuja tai negatiivisia mielipiteitä jotka saattavat muovata niitä koskevien ihmisten mielenterveyttä ja hyvinvointia.

Hyvänä esimerkkinä toimivat mielestäni Alman ja Saara Aallon menestystarinat. Suomalaisesta osaamisesta pitäisi olla super ylpeä, mutta epäilijöitä ja haukkuja satelee silti. Toivoisin, että maailmassa olisi vähän enemmän kannustamista ja iloitsemista toisten menestyksen puolesta ja että jengi voisi tosissaan hurrata ihmisille jotka onnistuvat. Todellista itsevarmuutta osoittaa se, että toisten iloa voi kantaa omanaan.

Annetaan kaikkien kukkien kukkia!

55

KULTTUURISHOKKI

Olin pikkulapsena kova ikävöimään. Vanhempani matkustivat paljon, mikä oli mielestäni ihan kauheaa. Pelkäsin joka kerta, että lentokone tippuu tai jotain muuta hirveää tapahtuu. Jos olin yökylässä isovanhemmillani, itkin taukoamatta ja halusin aina yöllä takaisin kotiin. Lupasin antaa kaikki keräämäni tarrakokoelmat, jos joku vain toisi vanhempani takaisin luokseni.

Kun muutin Tallinnaan muistin taas miltä ikävä tuntuu. Ikävöinti ei ollut niinkään koti-ikävää tai johonkin henkilöön kohdistuvaa ikävää, mutta uudessa maassa ei tuntunut samantien kodilta. Ikävöin vanhaa, tuttua ympäristöä. Uuteen maahan sopeutuminen ottaa aikaa, jos omaa turvaverkkoa ei ole lähettyvillä. Voi olla vaikeaa tutustua uusiin ihmisiin sekä ymmärtää toista kulttuuria ja vaikka Tallinna on lähellä Helsinkiä, on täällä hyvin erilaista asua kuin Suomessa.

kulttuuri

En pitänyt aluksi Virosta yhtään; tunsin oloni turvattomaksi, yksinäiseksi ja harmaaksi ja yliopistomme opettajat käyttäytyivät oudosti. Todellisuudessa olin ihan yhtä vähän yksin kuin Suomessa ja yhtä harmaa sää oli myös Helsingissä, kaikki oli vain väsyttävän uutta ja ihmiset olivat erilaisia oman historiansa ja kulttuurinsa takia.

Kulttuurishokin seassa kuitenkin oppii paljon muunmuassa itsestään ja omasta kulttuuristaan. Kuten saksalainen professori sanoi eräällä luennollamme: ”Et tunne täysin kotimaasi kulttuuria ennen kuin muutat toiseen maahan.” Tämän teorian mukaan nyt tunnen ja olen oppinut arvostamaan monia suomalaisia asioita ihan uudella tavalla. Helsingissä vieraillessani saatan hymyillä esimerkiksi sille, että katuja hiekotetaan.

Päätin kuitenkin tehdä olostani kivan ja tutkia kaikkea uutta. Hankin salikortin, tein kodistani mahdollisimman mukavan, kuvasin kaikkea mikä oli erilaista, etsin kivoimmat kahvilat ja näyttelyt, kutsuin itseni kurssikavereideni seuraan ja kun halusin Suomeen, ostin laivaliput. Tajusin etteivät muut näe lävitseni sitä, että kaipaan seuraa ja positiivisia kokemuksia uudesta paikasta. Piti itse tutustua, mennä tilaisuuksiin ja muuttaa tapojaan uuteen maahan sopiviksi.

Lopulta ymmärsin kuinka etuoikeutettu oikeastaan olen; saan asua kahdessa maassa, oppia uutta kieltä ja kulttuuria, ja tutustua uusiin ihmisiin eri maista. Plussana vielä se, että saan matkustaa useammin kuin aikaisemmin; aina kun kyllästyttää, voin vain vaihtaa maisemaa jos koulu ja alennus-laivaliput sen mahdollistavat.

36

DEAR NOTEBOOK

Kirjoitan nykyään onnellisuusvihkoa, eli listaan iltaisin asioita joista olen erityisen onnellinen. Kirjoitan ylös mitkä olivat sen päivän parhaat biisit joita kuuntelin, ohjelmat ja leffat joita katsoin, ja jos joku ruoka oli sinä päivänä erityisen hyvää. Iloisten asioiden kirjaaminen saa tajuamaan entistäkin paremmin kuinka onnekas on, mutta sen lisäksi haluan säilyttää paperisen muistivihon elämäni kivoista asioista ja mikä tärkeintä: muistaa kuinka hyvää joku tietty suklaa on tai miten hyvän treenin tein.

Viimeaikoina listoilleni ovat päässeet lisäksi kookos-raakasuklaa ja ystävänpäiväkortti jotka sain parhaalta ystävältäni, vihreät omenat, uudet huonekasvit kotonani, kokoamani treenisoittolista ja se, että Frank Ocean tulee esiintymään Flow festareille.

onn3vihko-2
Iltojani on myös piristänyt Netflixin uusi dokkarisarja Abstract: The Art of DesignSarjan ensimmäisellä kaudella esitellään kahdeksan suunnittelijaa ja heidän töitään. Jokainen jakso on visuaalisesti hienosti toteutettu ja kiinnostava. Mukana sarjassa ovat esimerkiksi kenkäsuunnittelija Tinker Hatfield, joka on suunnitellut Niken monet legendaariset kengät (mm. monet Jordan mallit), kuvittaja Christoph Neumann, joka suunnittelee New Yorker-lehden kansia ja lavastaja Es Devlin, joka on lavastanut Beyoncèn Formation tourin ja monien Kanye Westin keikkojen esiintymislavat. Suosittelen sarjaa kaikille joita kiinnostaa design sen eri muodoissa. On myös super motivoivaa katsoa kuinka pitkälle voi päästä pienten sattumien ja kovan työn kautta.

Olen huomannut olevani entistä iloisempi, kun olen alkanut harrastamaan onnellisuusvihkoon kirjoittamista, koska sitä tehdessä keskityn pelkästään kivoihin asioihin ja muistan arvostaa niitä. Vihkon sivuilta löytyy myös unelmiani, koska äitini on aina neuvonut kirjaamaan ylös omat toiveeni ja tavoitteeni elämässä; kun ne ovat paperilla on helpompaa kulkea niitä kohti.

28

VUOSI 2016

Mediassa ollaan tehty nyt selväksi, että 2016 oli kurja vuosi; liian moni julkisuuden henkilö menehtyi, taloustilanne oli huono ja Trumpista tuli presidentti. Itse muistelen vuotta hyvällä mielellä ja jopa nauratti kun kävin läpi puhelimeni kuvia muistaakseni kaikki tapahtumat paremmin.

vuosi

Otin ensimmäisen kuvatatuoinnin heti vuoden alussa. Se on pieni palmu, jonka Kirsikka on piirtänyt ja sen alla lukee moi moi. Äitini oli vähän paniikissa, koska hän luuli, että se tarkoittaa hawaijin kielellä käydä vessassa. Onneksi selvitin tilanteen, kun kuva oli jo ihossani; moi moi tarkoittaakin hawaijin kielellä mennä nukkumaan.

Kävin Berliinissä ensimmäistä kertaa ja olimme ruokamarkkinoilla syömässä burgereita, kun samaan aikaan vieressämme kuvattiin Chef’s Table Netflix-sarjaa. Päädyin kuvattavaksi majoneesit poskella.

Tein kolme kuukautta esivalintatehtäviä Lahden Muotoiluinstituuttiin piirtämällä, vaikka se ei todellakaan ole vahvin lajini. Vein tehtävät autolla Lahteen, koska halusin suojella upeita mestariteoksiani. Minua ei kutsuttu pääsykokeisiin.

Kävin ensimmäistä kertaa kampaajalla vuosiin ja kokemus oli miellyttävä! Kokemukseni kampaajoista on vähän huono, koska he usein vain pelkäävät hiuksiani eivätkä uskalla tehdä niille mitään. Tällä kertaa hiuksiini uskallettiin koskea eikä niitä yritetty suoristaa tai leikata senttiäkään enempää kuin halusin. Raitojen väristäkin tuli hyvä.

Lähdin elämäni hauskimmalle matkalle kuukaudeksi parhaan ystäväni kanssa, yövyimme Airbnb majoituksissa koko matkan ja juhlimme juhannusta Barcelonan rannalla ilotulitusten paukkuessa. Vuokrasimme myös ensimmäistä kertaa auton ja ajoimme sillä Kroatian saarta Hvaria ympäri.

Päätin hakea Tallinnaan yliopistoon, koska halusin päästä taas koulunpenkille ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Pääsin sisään ja muutin ensimmäistä kertaa yksin. Tajusin kuinka onnekas olen ollut, kun asuin vielä kotona ja isoin ongelmani oli tiskikoneen tyhjennys.

Lopetin sen kummemmin syömiseni ja ruokavalion miettimisen, koska koulussa siihen ei ole aikaa, tämän seurauksena laihduin viisi kiloa.

Huomenna aion ennustaa siskoni Carolinan tekemällä steariinipallerolla, mitä vuosi 2017 tuo tullessaan. En tiennyt aikaisemmin, että sokeri ja steariini toimivat tinan tavoin, eli niitäkin voi valaa, mutta turvallisemmin! Pitäkää ihana uusivuosi ja muistakaa, että juhlat ovatkin tänä vuonna Töölönlahdella, eivät Senaatintorilla!

12

OPETTAJA VAI MENTORI

Aloittaessani Tallinnan Baltic Film & Media Schoolissa, iski kulttuurishokki vasten kasvoja.

Kirjoitin aikaisemmin kokemuksistani koulukiusattuna. Kun mietin kiusaamista, on se edelleenkin vaikea konsepti päässäni; kuinka siitä pääsisi eroon ja miten sitä voisi ehkäistä. Minua ohjeistettiin kääntymään opettajien puoleen ja kertomaan asiasta, ja kuten tiedättekin, se ei johtanut mihinkään. Olin 12-vuotias kun istuin opettajani edessä ja huusin miksei kukaan puutu mihinkään. Yläasteella olin taas samassa tilanteessa ja rehtorini jopa sanoi että hän ei voi tehdä enää mitään näille toivottomille lapsille, joiden takia löysin itseni oikeussalista pari vuotta myöhemmin.

Silti luotin opettajiin. Sain heiltä silti rakentavaa kritiikkiä opintojani varten ja neuvoa jatko-opiskeluihini. Vaikka heidän raivostuttava tekemättömyytensä harmitti, ajattelin aina että ehkä he tekevät parhaansa. Ehkä he eivät oikeasti voi asialle mitään ja syvemmät ongelmat piilevät pinnan alla, lapsien kotona.

op

Aloittaessani tänä syksynä yliopisto-opinnot täällä yllätyin opettajien käytöksestä. Kuvausopettajamme viljelee sovinistisia kommentteja, kysyy joka tunnin jälkeen “girls, did you understand?” ja pyytää luokkamme miehiä luokan eteen katsomaan jotain luokkamme naista ja miettimään mihin osiin naisessa tämä kiinnittää huomiota. Se on kuulemma tärkeää, jotta saa siirrettyä tietynlaisen tunteen liikkuvaan kuvaan. Kirsikka kirjoitti aikaisemmin myös toisesta opettajastani täällä. Hän opettaa esiintymistä erikoisella tekniikalla; pelolla. Hän ei anna rakentavaa kritiikkiä jotta voisimme kehittyä, vaan loukkaa usein oppilaita ja kommentoi naisten ulkonäköä. En ole varma tekeekö hän tämän tahallaan vai ei, mutta jos esiintyessä pelkää opettajan sanoja, ei esiintymisestä tule ikinä rentoa.

Näiden kokemusten jälkeen olen alkanut miettimään millainen oikeastaan onkaan hyvä opettaja? Opettajaan pitäisi pystyä luottamaan ja häneltä pitäisi pystyä kysymään neuvoa, niin koulutehtävissä kuin myös tulevaisuudensuunnitelmissa. Opettajan tulisi antaa kritiikkiä ja neuvoja oppilaalle, jotta oppilas voisi kehittyä paremmaksi. Opettajan pitäisi myös pystyä vaikuttamaan kiusaamiseen ja ehkäistä sitä.

Luin tämän artikkelin opettajien työnkuvan muutoksesta ja ilahduin. En nimittäin tiennyt, että Suomessa otettiin syksyllä käyttöön uudenlainen opetussuunnitelma, jonka tavoitteena on muuttaa opetusta opettamiskeskeisestä oppimiskeskeiseksi. Opettajan tulisi pelkän opettajan roolin sijaan olla jatkossa enemmänkin mentori ja valmentaja, joka tukee opiskelijaa.

Itse uskon tarvitsevani nimenomaan mentoria. En pelkästään koulua varten, mutta muutenkin elämän eri vaiheissa näyttämään suuntaa ja tukemaan sekä keskustelemaan kanssani asioista jotka minua kiinnostavat. Mentoria joka inspiroi ja joka antaa rakentavaa kritiikkiä ja eväitä parempaan suoritukseen. Välillä kritiikki voi raivostuttaa, mutta se myös motivoi. Motivoituneena annan kaikkeni oppiakseni ja näyttääkseni mihin kykenen.

Valitsen mielummin mentorin joka valmentaa ja pyrkii saamaan minusta kaiken osaamiseni irti, kuin opettajan joka arvioi ulkonäköäni tai pyytää muita opiskelijoita katselemaan minua. Sekä koulussa että elämässä yleensä.

31