KIRJA, JONKA ANSIOSTA LOPETIN KEHONI VIHAAMISEN

Muslassa on tällä viikolla vietetty sporttiviikkoa. Minulla ja urheilulla on monimutkainen suhde ja tämä juttu kertoo siitä. Siitä, miksi liikuin aikaisemmin vain laihtuakseni, inhosta vartaloani kohtaan. Ja siitä, miten pääsin eroon itseinhosta ja miksi on jopa poliittisesti tärkeää rakastaa kehoaan. Tai edes suhtautua siihen neutraalisti.

Jos olet joskus vihannut vartaloasi, tämä teksti saattaa muuttaa suhtautumistasi siihen.

5B1C6612

Olen laihduttanut noin seitsemän vuotta elämästäni. Seitsemän vuoden ajan inhosin kehoani. Jos ajan, jonka olen käyttänyt kehoni tarkkailuun ja vihaamiseen laskee yhteen… en halua edes tietää, kuinka monta vuotta elämästäni olen menettänyt puristellessani reisiäni kylppärin peilin edessä.

Olen perfektionisti ja tavoittelen aina täydellisyyttä kaikessa, mitä teen. Siksi olen tietysti aina myös halunnut olla “täydellisen” näköinen. Länsimaalaisessa yhteiskunnassa tämä tarkoittaa laihuutta. Jo yläasteella tutkin Suosikin mainoskuvia ja halusin näyttää yhtä hoikalta kuin Fornarina-vaatemerkin mallit. Tein joka ilta vatsalihasliikkeitä sängyssäni.

Täydellisyydentavoitteluni eskaloitui, kun minusta tuli malli. Halusin olla täydellinen malli, eli superlaiha. Laihdutin ja sain siitä kehuja. Laihduin vielä lisää ja ranskalainen mallitoimistoni oli haltioissaan. Kukaan ei ikinä sanonut minulle, että tämä on hyvä, nyt riittää, pysy tässä painossa. Tästä päättelin, ettei koskaan voi olla liian laiha ja jatkoin laihduttamista. En ikinä ollut tyytyväinen kehooni, en edes laihimmillani. Päinvastoin, se ällötti minua.

Syömiseni oli monta vuotta erittäin häiriintynyttä. Minua vainosi jatkuva itseinho ja itseni piiskaamisen tarve. Ruoan ja liikunnan miettiminen teki elämästä ilotonta, etäännyin kavereista ja tiuskin nälkäkiukussa poikaystävälleni.

Jossain vaiheessa tajusin onneksi, että olin heittämässä elämäni hukkaan täysin typerän asian takia. Ulkonäön takia.

Päätin, että tämän typeryyden on loputtava. En halua elämääni niin, että kontrolloin jokaista suupalaa ja valitsen ystävän ehdottaman spontaanin keskiviikkokaljan sijaan ankean aerobic-tunnin.

Helpommin sanottu kuin tehty. Jatkuva laihduttaminen oli raskasta, mutta sain kuitenkin valtavaa tyydytystä siitä, että litteä vatsani näytti yhteiskunnan asettamien kauneusihanteiden mukaiselta. Oli vaikea lopettaa, kun joka puolella vahvistettiin, että se kehotyppi, johon olin itseni piiskannut, oli täydellinen. Olin onneton, mutta ainakin näytin hyvältä.

Tarvitsin jonkun painavan syyn lopettaa itseni kiduttamisen.

Enter feminismi. Sain käsiini Naomi Wolfen The Beauty Myth -teoksen, joka mullisti maailmani. Se auttoi minua ymmärtämään, miksi inhosin kehoani ja miksi on poliittisesti tärkeää rakastaa kroppaansa.

Naisiin kohdistuvat kauneusihanteet ovat patriarkaatin keksintö, tapa alistaa ja kontrolloida naisia, argumentoi Wolfe kirjassaan. Kun nainen keskittyy oman peilikuvansa tuijottamiseen, hänellä ei ole aikaa muuttaa maailmaa. Hän ei ole uhka miehelle, eikä uhkaa nykyistä, patriarkaalista yhteiskuntarakennetta.

“Laihduttaminen on naisten historian tehokkain rauhoittava lääke. Se on pitänyt naiset poissa poliittisten aiheiden ääreltä”, kirjoittaa Wolf.

Makes sense, ajattelin. Äärimmäisen laihuuden tavoittelu vei todella paljon aikaa ja vaikeimpina aikoina ajatukseni pyörivät pitkälti oman napani ympärillä. Ei kauheasti kiinnostanut muuttaa maailmaa tai murskata patriarkaattia. Ja vaikka olisi kiinnostanut, en olisi jaksanut. Olin aina niin väsynyt ja nälkäinen, etten pystynyt keskittymään mihinkään aivokapasiteettia vaativaan.

Wolf kirjoitti kirjan vuonna 1991, ollessaan vain 26 vuotta vanha. Hän opiskeli tuolloin yliopistossa ja hän näki ympärillään useita fiksuja naisia, jotka näännyttivät itseään ja häipyivät lounaan jälkeen vessaan oksentamaan. Tuohon aikaan käytiin keskustelua feminismin tarpeellisuudesta – toisen aallon feminismihän oli jo vapauttanut naiset, joten feminismiä ei enää tarvita. Mutta miksi nämä vapaat naiset pelkäsivät ryppyjä ja rasvaa? Ja olivatko he oikesti vapaita?

Eivät, sanoo Wolf. Kun feminismi vapautti länsimaalaiset naiset kodin kahleista, patriarkaatin piti keksiä uusi tapa pitää naiset aisoissa. Feminismi oli romuttanut ajatuksen, että naisen tärkein rooli oli olla äiti, että hänen luontainen ympäristönsä oli koti ja että hänen tulee olla passiivinen ja pidättyväinen. Feminismi oli tehnyt naisista vaikeasti kontrolloitavia.

“Länsimaalainen talous on riippuvainen siitä, että naisille maksetaan vähemmän palkkaa. Tarvittiin kipeästi ideologia, joka saa naiset tuntemaan itsensä arvottomiksi, sillä feminismi oli saanut meidät tuntemaan itsemme arvokkaiksi”, kirjoittaa Wolf.

Ainoat asiat, jotka vielä kontrolloivat naisia, olivat kauneusihanteet. Mitä vapaampia naisista tuli, sitä useampi alkoi kärsiä syömishäiriöistä ja kauneusleikkausten suosio vain kasvoi. 90-luvulla joka kymmenes amerikkalaisnainen kärsi Wolfen mukaan jonkinlaisesta syömishäiriöstä. Suomessa 2011 tehdyn tutkimuksen mukaan 69 000 suomalaisista 27–47-vuotiaista on jossain elämänsä vaiheessa sairastanut psykiatrisen häiriön kriteerit täyttävän syömishäiriön, kerrotaan Syömishäiriöliiton sivuilla.

“Naisilla on nyt enemmän rahaa ja valtaa kuin koskaan, mutta inhoamme kehojamme enemmän kuin isoäitimme”, toteaa Wolf. Kun heivasimme korsetit menemään, luulimme olevamme vapaita. Korsetin tilalle tuli kuitenkin laihduttaminen, joka pitää kehoa puristuksessa samalla tavalla kuin korsetti. Sitä ei vain voi riisua.

Patriarkaatin lisäksi myös kapitalistinen talousjärjestelmä hyötyy siitä, että naiset inhoavat kehojaa. Kauneusleikkausten, laihdutusvalmisteiden ja ryppyvoiteiden myynnissä liikkuu hurjasti rahaa. Kärjistetysti: itseinho makes the world go around.

Wolfen innoittamana aloitin oman pikku kapinani patriarkaattia vastaan. Aina, kun saan itseni kiinni kehoni vihaamisesta (kyllä, sitä tapahtuu vieläkin), muistutan itseäni siitä, että se on juuri sitä, mitä yhteiskunta minulta haluaa. Se haluaa, että vihaan itseäni, jotta ostaisin selluliittivoiteita, ryppyrasvoja ja uusia vaatteita tunteakseni itseni paremmaksi. Se haluaa, että keskityn oman perseeni tuijottamiseen sen sijaan, että keskittyisin vaatimaan tasa-arvoa.

Päätin, etten aio ruokkia kapitalismia itseinhollani. Aion yrittää olla tyytyväinen ulkomuotooni, sillä juuri nyt on vallankumouksellista pitää kehostaan. Tämä on todella vaikeaa, sillä naisille kaupataan joka tuutista ajatusta, ettemme kelpaa, ihan sama olemmeko hoikkia tai ylipainoisia.

Ja kyllä, tiedän nauttivani thin priviledge -etuoikeudesta, eli tiedostan, että kehoni on normatiivisen hyvännäköinen. Kamppailen siis vain pääni sisällä olevaa itseinhoa vastaan, enkä ole koskaan joutunut kohtamaan paheksuntaa ulkopuolelta. En voi edes kuvitella, kuinka pahalta se tuntuu. Tässä Hesarin jutussa oli hyviä pointteja siitä, miten paskamaisesti ylipainoisia ihmisiä kohdellaan yhteiskunnassa jopa lääkärin vastaanotolla.(Toisaalta olen mallina monta kertaa ollut muotikontekstissa liian isokokoinen, eli jollain tasolla olen kokenut, miltä tuntuu olla “vääränlainen”.)

Minua Wolfen kirja auttoi ymmärtämään, mistä kauneusihanteet kumpuavat ja mitä tarkoitusta ne palvelevat. Kun on tietoinen tästä, on helpompi taistella niitä vastaan.

Mitäköhän tapahtuisi, jos kaikki naiset (ja miehetkin) yhtäkkiä olisivat tyytyväisiä ulkonäköönsä?

84

HAASTATTELUSSA ÄITI

naistenpaiva2

Naistenpäivän kunniaksi haastattelimme äitejämme. Millaista oli olla nainen, kun he olivat nuoria?

Ensimmäisenä annamme puheenvuoron minun äidilleni, Ilselle, 63. Kirsikan ja Katrin äidin, sekä Ennin äidin haastattelut voitte lukea myöhemmin tällä viikolla.

Suosittelen muuten kaikkia istumaan alas äitinsä (ja isänsä) kanssa ja kyselemään muutakin kuin mitä tänään on ruoaksi. Minusta tuntuu, että tähän asti äitini on aina kysellyt minulta kaikenlaista ja olen vuodattanut hänelle omia huoliani. Tajusin kuitenkin, etten itse tiedä niin paljon hänestä. Tai tietysti tiedän, mutta sain tämän keskustelun aikana kuulla todella paljon uusia juttuja hänen elämästään sekä hänen mielipiteitään eri aiheista. Nämä asiat eivät välttämättä ikinä olisi tulleet puheeksi, ellen olisi kysynyt.

Mitä ajattelit ensin, kun sanoin, että haluan haastatella sinua tästä aiheesta?
Olin täysin unohtanut tämän, mutta nyt muistin, että halusin noin 13-vuotiaana olla poika. Luulen, että minulle valkeni tuossa iässä, että miehillä on enemmän vapauksia. En muista mitään yksittäistä tapahtumaa, joka johti tähän ajatukseen, mutta muistan selvästi olleeni sitä mieltä.

Kerro omasta äidistäsi ja lapsuudestasi?
Asuimme kerrostalossa Herttoniemessä ja äitini oli neljän lapsen yksinhuoltaja. Isäni lähti kotoa vähän ennen kuin synnyin, joten en oikeastaan tuntenut häntä. Äiti haki avioeroa alkoholiongelmien ja perheväkivallan takia. Hänen ystävättärensä kannustivat häntä siihen – tuohon aikaan ei tietääkseni ollut yleistä, että nainen haki avioeroa.

Minä olen heidän viimeinen lapsensa, mutta isäni olisi halunnut, että äitini tekisi abortin. Kevyempi aborttilainsäädäntö oli juuri tullut voimaan. Vuoden 1950 jälkeen nainen sai tehdä abortin Suomessa myös, jos hänen henkensä ei ollut vaarassa.

Äiti meni kliniikalle, mutta päätti viime tingassa ottaa elämänsä ohjat käsiinsä, eikä onneksi tehnyt aborttia. Kuten monet tuon sukupolven naiset hän oli melko alistuvainen ja kunnioitti miehiä. Tämä oli varmasti yksi ainoita kertoja, kun hän teki toisin kuin mies käski.

Tästä huolimatta lapsuuteni oli onnellinen. En muista, että kenenkään mielestä olisi ollut outoa, että vanhempani olivat eronneet.

Muistatko, että tyttöjä olisi kohdeltu nuoruudessasi eri lailla kuin poikia?
Olin tyttökoulussa 11-vuotiaasta lukioikään asti ja ainoa veljeni muutti kotoa, kun olin vielä lapsi, joten kasvoin pitkälti tyttöjen ja naisten parissa, enkä oikein tiennyt, mitä pojat saivat tehdä. Paras ystäväni on kyllä kertonut, ettei hän saanut tehdä samoja asioita kuin veljensä. Hänen vanhempansa kohtelivat häntä tosi tiukasti, koska hän oli tyttö. Minun kasvatukseni oli kuopuksena aika vapaata.

Koulussa meillä oli myös uskonnonopettajana vanhempi mies, joka oli kuuluisa siitä, että hän nipisteli tyttöjä pyllystä. Kaikki tiesivät tämän ja kun piti mennä luokan eteen pitämään esitelmää, opimme, että kannattaa seistä hänen kätensä ulottumattomissa. Olin tuolloin ehkä 11. Tästä huomaa, miten ajat ovat muuttuneet. Jos tämä tapahtuisi nyt, siitä nousisi hirveä meteli ja opettaja saisi heti potkut! Me emme tietenkään kertoneet tästä esimerkiksi rehtorille, sillä emme tienneet, miten vakava asia se oli.

No huh! Totta, luulen, etten olisi itse tuossa iässä hyväksynyt tapahtunutta ja olisin kertonut siitä kotona.
Kun olin vähän vanhempi, muistan, että naisena ei ollut oikein sopivaa mennä yksin baariin. Diskoon sai kyllä mennä ystävien kanssa, mutta yksin baariin meneminen tarkoitti, että meni etsimään miesseuraa ja oli vähän huono nainen. Kokeilin itse pari kertaa mennä ihan vain kaljalle yksin, mutten lopetin tämän nopeasti, kun huomasin, ettei yksinäinen nainen saanut olla rauhassa. Koko ajan siinä oli joku pyrkimässä juttusille.

Pelkäsitkö ikinä kulkea Helsingissä yksin illalla?
En todellakaan! Luin juuri artikkelin, jossa useat tukholmalaisnaiset kertoivat tuntevat olonsa turvattomaksi kotikaupungissaan. Se tuntui hurjalta! Onko Helsingissä sama?

Itse tunnen itseni aika turvalliseksi, mutta liikun useimmiten tosi rauhallisella alueella ja menen baarista kotiin poikaystäväni kanssa. Tiedän kuitenkin monia kavereita, jotka pelkäävät kulkea yksin yöllä. Kyllä minäkin välillä pelkään, jos olen myöhään yksin ulkona ja vastaan tulee mies. Ne tilanteet tuntuvat joskus uhkaavilta. 
Minulle on vain kerran käynyt niin, että yksi mies alkoi juosta perääni, kun kävelin bussipysäkiltä kotiin. Se oli kyllä ihan kamalaa. Hän istuutui viereeni bussissa ja alkoi painautua minua vasten. Olin ehkä 12-vuotta. Minun olisi pitänyt nousta ylös ja sanoa hänelle, että mitä hittoa luulet tekeväsi, mutta pelästyin tietenkin ja tein itseni niin pieneksi kuin mahdollista. Hän jäi pois samalla pysäkillä. Ensin hän käveli perässäni ja kiihdytti vauhtia, kun minäkin kiihdytin. Kun aloin juosta, hänkin juoksi. Ehdin juuri vetää ulko-oven kiinni perässäni, kun hän kiskoi ovenkahvasta. Ovi oli lasinen ja muistan vieläkin hänen kasvonsa.

naistenpaiva1

Olit nuori 70-luvulla, hippiliikkeen ja feminismin toisen aallon aikaan. Miten tämä vaikutti sinuun?
Sanoisin, että me 50-luvulla syntyneet olimme aika huoleton sukupolvi. Meitä vanhemman sukupolven naiset olivat tehneet sen suurimman työn ja murtaneet monia stereotypioita siitä, minkälainen naisen pitäisi olla. Minulle ja kavereilleni oli itsestäänselvyys, että naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia. Me perimme paljon hyvää, minkä edestä meitä vähän vanhemmat naiset olivat kamppailleet. Koen, että heihin verrattuna meillä oli tosi helppoa.

Mitä hippiliikkeeseen tulee, tuolloin oli muodikasta etsiä elämän tarkoitusta erilaisten gurujen avulla. Minäkin etsin, mutta minua ärsytti, että kaikki joogit ja muut gurut olivat aina miehiä. Minusta tuntui naisena oudolta, että mies opettaisi minulle, miten elää. Kyllästyin siihen ja tajusin, että elämän tarkoitus löytyy ihan omasta itsestään.

Olit 34 vuotta, kun sait ensimmäisen lapsesi, eli minut. Minkä takia odotit niin pitkään?
Nuorempana en halunnut omia lapsia. Olin huolissani siitä, että maailmassa on jo ihan liikaa ihmisiä, enkä halunnut omalta osaltani synnyttää vielä lisää. Joten oli lähellä, ettet syntynytkään.

30-vuotiaana sain tietää, että minulla on endometrioosi ja minulta poistettiin munasarja. Gynekologi sanoi minulle, että jos en nyt hanki lapsia, se saattaa olla mahdotonta tulevaisuudessa. Silloin päätimme isäsi kanssa, että haluamme kuitenkin lapsen.

Endometrioosi on klassinen esimerkki naisten sairaudesta, jota ei oteta vakavasti, ja useat lääkärit sivuuttavat oireet kuukautiskipuina. Trendissä oli viime vuonna juttu sairaudesta. Siinä todettiin, että diagnoosin saaminen kestää nykyään keskimäärin kuusi vuotta.
Itse kärsin siitä melkein 15 vuotta, kunnes sairaus havaittiin. Gynekologit olivat sitä mieltä, että kuukautiskipuni olivat vain harvinaisen kovat ja antoivat minulle särkylääkkeitä. Kuukautisten ekana päivänä en päässyt ylös sängystä – voin todella pahoin ja kipu oli kova. Kaikki luulivat kuitenkin, että se on normaalia, että se johtuu kuukautisista.

Suunnittelitko kasvattavasi minut ja siskoni jollain tietyllä tavalla?
Ennen kuin synnyitte luin paljon lastenkasvatuksesta. Ajattelin, ettei sukupuoli määritä, minkälainen lapsesta tulee – kasvatus tekee tytöistä ”tyttöjä” ja pojista ”poikia”. Tämä ajatus oli tuolloin yleinen ja ajassa. Tuttavapiirissäni kukaan ei pukenut tyttöjä vaaleanpunaiseen tai poikia vaaleansiniseen. Kun sitten synnyitte, unohdin kaikki hienot teoriat, arki tuli eteen. En tietoisesti kauheasti ehtinyt ajatella, miten teitä kasvatin.

Juttelin äskettäin kummilapseni kanssa, joka on juuri saanut ensimmäisen lapsensa. Nykyään vaikuttaa olevan tosi vaikeaa olla äiti. Somessa liikkuu niin paljon eri mielipiteitä siitä, millainen on täydellinen äiti, miten lapset pitäisi kasvattaa ja mitä virheitä pitäisi välttää.

Joku sanoi joskus, että jos miehet synnyttäisivät, ei raskauteen tai äitiyteen liittyisi niin paljon pelkoja ja sääntöjä. Nykyään monet stressaavat jopa siitä, voiko raskauden aikana käyttää kynsilakkaa. 
Se on varmasti totta. Minun aikanani ei kuitenkaan ollut niin paljon sääntöjä ja vaatimuksia. Me emme miettineet äitiyttä niin paljon, emmekä analysoineet, minkälaisia äitejä olemme. Me vain teimme ja luotimme siihen, että kaikki menee parhain päin – luulen, että lopputuloksesta tuli ihan hyvä?

59