Täytin alkukesästä kolmekymmentä. Se oli ihanaa. Pidin juhlat kesämökillämme ja sain lahjaksi mm. luumupuun ja samppanjaa.

Joskus kaksikymppisyyden alkupäässä ajattelin, että eiköhän se ikäkriisi sieltä joskus tule, varmaan sitten kolmekymppisenä. Odotin, että pakkohan sen on tulla, kun siitä aina vouhotetaan? Äitinikin on aina puhunut synttäreillään omasta ikääntymisestään negatiiviseen sävyyn ja ”täyttänyt” aina kymmenen vuotta vähemmän mitä oikeasti.

Ikäkriisiä ei ole tullut vieläkään. Päinvastoin, tällä hetkellä olen vain onnellinen vanhenemisesta.

Täytyy myös huomauttaa, että nyt 30-vuotiaana olen todellakin vielä nuori. On vaan niin mielenkiintoista havannoida muutoksia vuosien karttuessa.

Muutamaa vuotta ennen kolmekymppisiäni huomasin oikein odottavani vanhenemista ja pyöreiden täyttämistä. Hitto, minustahan olisi ihanaa olla jo eläkkeellä. Leipoa pikkuleipiä, hapattaa suolakurkkuja, käydä itämaisella tanssitunnilla ja pelata korttia (käytännössä teen näitä asioita jo nyt).

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän huomaan aivojeni kehittyneen ja fiksuuteni kasvaneen. Duh, elämänkokemuksen karttuminen ja silleen. Mutta ajattelunikykyni on kehittynyt. Kaksikymppisyyden alkupäässä aivoni olivat kuin Nokian kännyköiden alkuperäinen matopeli, mutta nyt aivotyöskentelyni on kuin yhdistäisi Tetriksen, Trivial Pursuitin, Tuttu Juttu-lautapelin ja jonkun monimutkaisen larppipelin. Kaikkien tähän asti oppimien yksittäisten viisauksien ja asioiden oppiminen sekä pänttääminen on vanhemmiten muuttunut isoksi tiedonymmärtämisen verkoksi. Syy-seuraussuhteen ymmärtäminen on niin paljon kehittyneempää. Välillä oikein ilahdun, kun huomaan soveltavani aivojeni infomäärää yhtä hyvin kuin täydellisen esseen koevastauksessa. Damn it, I’m good.

Yksi merkittävä vanheneminen aivoissani on kyllä tapahtunut. Saatan katsoa jotain elokuvaa ja huomata vasta puolivälissä, että olenkin nähnyt jo elokuvan. Joskus nuorena olin aivan pöyristynyt, kun äitini ei muistanut oliko hän nähnyt jotain elokuvaa aikaisemmin.

Tietenkin huomaan vanhenemisen eniten kropassani, joka on vanhentunut viimeisen kahden vuoden aikana varmaan kahdellakymmenellä vuodella. Olen nykyään kankea ja kömpelö, kävelen hitaasti ja vähän ontuen, koska toivun vieläkin parista selän välilevynpullistumasta ja selkäleikkauksesta. Se suoraan sanottuna vituttaa, mutta onneksi selkäleikkaus auttoi liikkuvuuteeni merkittävästi ja voimakkaa kivut olivat korjattavissa.

Huomaan vanhentumisen myös yksittäisten kulmakarvojeni pituudesta. Ei mulla ennen ollut kaksisenttisiä kulmakarvoja. Seuraavaksi kasvatan varmaan tuuheat korvakarvat. Samanlaiset kuten sukuni vanhoilla herroilla.

Kasvoissani on jo monta ryppyä, erityisesti yksi erittäin syvä, pystysuora juonne kulmakarvojen välissä. Bongailen välillä julkkisten kuvista samansuuntaisia juovia ja tulen iloiseksi huomatessani samanlaisen viivan monella ihailemallani julkkiksella. Minusta se ei ole ryppy, vaan ajatusviiva ja palkinto niin ahkerasta pohtimisesta.

Seuraavalta vanhenemisetapilta toivoisin upeasti harmaantunutta ja charmikasta tukkaa. Olin juuri Istanbulissa ja pääni meinasi hajota upeasti harmaantuneiden ihmisten hiuksista ja ulkonäöstä.

Ulkonäön vanhenemisen takia tulleet muutokset eivät ole minulle todellakaan iso asia. Olen pohtinut, että johtuukohan tämä siitä, ettei ulkonäöllinen kauneus ole ollut minulle koskaan mikään supervoima, jonka varaan olisin voinut nojata tai saanut sen ansiosta jatkuvasti kehuja tai huomiota. En koe olevani menettämässä yhtään mitään. Sitä paitsi supervoimani piilee jossain ihan muualla (minun avoissa), eikä se ole katoamassa minnekkään.

(Kuvat on otettu kesälomareissulla Liettuassa, kun hiekkarannata peittyi yhtäkkiä paksuun merisumuun. Pakotin poikaystäväni ottamaan äkkiä Beyoncé -savukonekuvia ennen sumun hälvenemistä).