Jonkin aikaa sitten Marimekolta pyydettiin minua vuosittaiseen kesänäytökseen malliksi. Minua! Kääk! Vaikka käteni hikoili jännityksestä koko päivän pyynnön tultua, ei tarvinnut miettiä kahteen kertaan mitä vastaan: tottakai tulen!

Valmistauduin näytökseen kuuntelemalla päivittäin RuPaulin Supermodel-biisiä ja sisäistäen uutta I’m a glamazon bitch ready for the runway -mietelausettani.

Kysyin edellisenä iltana catwalk-konkarilta eli Mialta viime hetken vinkkejä koitokseeni. ”Ennen kun meet lavalle niin pyöräytä hartiat taakse – mulla oli alussa todella huono ryhti ja kun näin kuvii näytöksistä olin ihan Notre Damen kellonsoittajana. Vaikka luulin et olin muka suoristanut selän. Mut tajusin et catwalkillä pitää vetää vähän överiks.” Ah, erinomainen vinkki. Must not be Quasimodo.

Saavuin näytöspäivän aamuna seitsemältä Hotelli Kämppiin meikkiin ja hiustenlaittoon. Kuinka ihanaa olla pyynättävänä ja ennen kaikkea olla vaan miettimättä ja päättämättä itse mitään: ”Moikka, mä meikkaan sut, istu siihen, sulle tulee aika simppeli meikki, hyvä pohja, ihan pikkasen eyelineriä ja paljon väriä huuliin.” ”Istu tähän, laitetaan sun tukka, föönataan ja tehdään kihartimella pikkasen lainetta, ei yhtään liian glamour vaan pikkasen tekstuuria”. Ja kynnetkin tehtiin, luksusta.

Maria Veitolan juontamassa näytöksessä oli ammattilaismallien lisäksi mannekiineina eri alojen edustajia: Taika Mannila, Lina Schiffer, Janita Autio, Meeri Koutaniemi, Vesa Silver,  Yagmur Özberkan, Susani Mahadura, Jenni Rotonen ja minä.

Meikkihuoneessa bongasin pari näytökseen tulevaa seniorimallia, jotka näyttivät upeilta. En millään malttaisi odottaa, että mulle tulee harmaa tukka ja voimakkaat naururypyt.

Siirryimme Esplanadin puistoon rakennettulle lavalle kävelyharjoituksiin. Kaikki jännitykseni hävisi heti ekan testikierroksen jälkeen. Bongasin heti aamulla lavan vierestä odottavan ja aivan haipeissa olevan japanilaisen Marimekko-faniseurueen, joilla oli kaikilla 100% pelkkää Marimekkoa päällä. Unikkotakki, -unikkoreppu ja unikkohattu, tasaraitaa, logokassia – you name it.

”Jos näätte yleisössä kaverin vilkuttavan niin vilkuttakaa vaan takaisin, hymyilkää, olkaa ihania omia itsejänne.”

Näytöskenkäni oli pari kokoa liian pienet tennarit, jotka meni jotenkuten jalkaan ilman pohjallisia (kengänkokoni on isohko 42). Eiks liian pienissä näytöskengissä kävely ole ihan normilaiffia malleille? Treeneissä, tai itseasiassa pari päivää aikaisemassa sovituksessa kengät hankasivat kantapäihini hullut haavat (jotka sotki verellään uudenkarheat valkoiset tennarit, whoopsie). Lavatreeneissä kengät hinkkasivat reiät kahden compeed-laastarikerroksen läpi, jolloin kengät oli taas vähän veressä. Eipä taida olla ne kengät olla enää myyntikunnossa. Marimekon tyypit olivat huolissaan kantapäistäni, mutten ihan oikeasti tuntenut yhtään minkäänlaista kipua. Veikkaan, että olin vaan yksinkertaisesti niin endorfiinipäissäni mallilarppauksesta, että se sivuutti kaikki mahdolliset kipusignaalit.

Odotettiin ensimmäisen näytöksen alkua ja takahuoneen energia oli positiivista ja hyvällä tavalla jännittynyttä. Viisi minuuttia näytöksen alkuun! Mallit laitettiin jonoon ja jokainen malli kävi stylisti Minttu Vesalan tsekkauksessa ennen lavalle menoa. Oli ihana katsoa Mintun työntekoa ja viimeisiä silauksia: miten vyö sidotaan kauniisti vyötärölle (ei rusettia!), kuinka trikoopaidankin hihat saa käärittyä ylös täydellisesti (sujauttamalla paksuhkot kuminauhat ylösnostettujen ryppyjen sekaan – gonna steal this trick).

Vesta bändeineen alotti soittamaan Ota varovasti-kappaletta ja mallit lähetettiin yksitellen lavalle. Äkkiä vielä selänsuoristus etten ole kyttyräselkäinen kellonsoittaja. ”Ole hyvä Enni.” Apuaaa, niin kivaa, kauheasti ihmisiä! Älä kaadu!

Kuvat: Heidi Strengell

Bongasin yleisön eturivistä Marimekko-fanirouvia pukeutuneena hekin ylpeästi pelkkiin marimekkoihinsa. Lavan edessä pari rouvaa taputti kaikille malleille.

Lina Schiffer kertoi bonganeensa yleisöstä japanilaisen yltä päältä Marimekkoon sonnustautuneen miesfanin, joka oli nostanut ilmaan pienen koiransa, jolla oli myös yllään unikkotakki. Mitä upeaa omistautumista!

Eka näytös oli ohi ja mietin vaan koko ajan, että vitsi tää on kivaa, miten tää voi olla näin kivaa? Nautin. Ajatella, että jotkut tekee tätä aina työkseen? Miten mä pääsen siihen kööriin mukaan? Mäkin haluan päästä lavalle kävelemään, strut strut down the runway.

Näytöksen ajoituksesta vastaava Marja sanoi minun näyttävän lavalla siltä, että olen syntynyt tekemään sitä. No tiäksä, mulla on ihan täysin sama fiilis. Niin ihanaa se oli. Onko se hassua, jos mulla itsellänikin oli sellainen olo?

Törmättiin lounastauolla ulkomaalaiseen valokuvaajaan, joka halusi ottaa meistä kuvia ihan meidän omat vaatteet päällä. Hän kuulemma tykkäsi muuten näytöksen asuista, muttei lämmennyt mustavalkoisista raita-asuille eli ”vankilavaatteille”. What? Minun mielestä ne oli fabulous prison attire ja kerroin sen hänelle. Haluan ostaa päälläni olleet raitapaidan ja -housut.

Kuvat: Janita Autio

Meikkiä ja tukkaa korjattiin joka näytöksen välissä. Ennen lavalle astumista fiksattiin vielä kulmakarvat kuntoon pienillä harjoilla, joka tuntui hieman turhalta, mutta kulmakarvani eivät ole varmaan koskaan näyttänyt niin hyvältä. Ehkä joku lavan reunoilla olevista valokuvaajista zoomasi niihin kamerallaan ja harjaus oli tarpeen.

Vesta oli niin cool ja ihana, etten edes fanina uskaltanut mennä juttelemaan hänelle. Näytösten välissä minulla ja monilla muilla soi päässä Vesta-potpuri näytöksessä kuulluista biiseistä – Ota varovasti, Sun katu, Anteeksi ja oma lempparini Vielä1.

Olen aika varma, että joku Vestan bändin pojista päästi ahtaassa bäkkäriteltassa salaisen agenttipierun. Hiljaisen, mutta tappavan.

Kuulin tosi monelta eri tyypiltä, että jotkut olivat joko itse itkeneet tai nähneet muiden ihmisten poskilla valuvia kyyneleitä. Kuulemma lavalta välittynyt tunnelma oli ollut kovin liikuttavaa. Joku karski mies oli perustellut omia kyyneleitään erilaisten mallien energioiden, kesätunnelman ja Vestan tunteikkaan musiikin yhteisvaikutuksella. Pakko myöntää, että itse herkistyin lavalla etenkin Vielä1-kappaleen aikana:

Kuunnellaan vielä yksi rakkauslaulu ja vertaillaan sitä meihin
pussaillaan paljon viimeiset päivät
kun pakattu reppu vaanii eteisessä

Tauon aikana bäkkärin aidalle kerääntyi kaikenlaista porukkaa. Yksi nainen kysyi Linalta ”onko hän joku?”- Ai kuka? – ”No joku, näin sut tuolla lavalla!”, ”Oon radiojuontaja.” ”Ai no voidaanko ottaa sitten yhteiskuva ja voitko kirjoittaa tähän nimmarin?”

Myös joku vanhempi, ehkä ihan hyväntahtoinen setä kysyi Linalta onko hän joku orientaali. Apuaaa, setä hyvä, älä ikinä enää käytä sanaa orientaali.

Neljä näytöstä meni hujauksessa ohi. Catwalk-mallina olo oli niiiiiin kivaa, että olisin voinut tehdä vielä pari näytöstä lisää.

Vikan näytöksen jälkeen juotiin bäkkärillä skumppaa. Seriously, tämmöistäkö mallin elämä aina on?

En muista milloin olisin hymyillyt niin paljon. Mikä upea päivä ja kaikki niin ihanat tyypit!

Kotimatkalla ostin kukkia itselleni, sillä niin olen alkanut aina tekemään jonkun asian onnistuttua erityisen hyvin. Tai huonosti.

Kotona huomasin yhtäkkiä, että verisiä laastareilla vuorattuja kantapäitäni alkoi sattumaan yhtäkkiä ihan tosi paljon. Pistin Vestan soimaan kaiuttimista ja vasta sitten uskalsin katsoa yleisössä olleiden kavereiden videoita minusta. Upeastihan se meni.