Olen kummallinen sekoitus introverttia ja extroverttia: rakastan viettää aikaa muiden ihmisten kanssa ja kavereiden seurassa olenkin kaikkea muuta kuin hiljainen seinäruusu, mutta vastapainoksi tarvitsen todella paljon omaa aikaa. Lataan omat akkuni täyteen yksin ollessani. Etenkin jonkun oikeasti ihanan ystävien kanssa vietetyn mökkiviikonlopun jälkeen saatan olla sosiaalisesti aivan piipussa ja tarvitsen ainakin yhden totaalihiljaisuudessa vietetyn päivän, jonka aikana nollaan myös kaikki ylikuormutetut astit.

En todellakaan ole mikään erakko, joka haluaa vaan kyhjöttää yksin kotona vastaamatta puhelimeen (tai siis, noh, puhelimessa lörpöttely ei ole oikein mun juttu ja usein ignooraan puheluita). Todellakin tarvitsen ja haluan viettää aikaa myös muiden lajitovereiden kanssa, mutta yksinolo silloin tällöin on minulle välttämätöntä. Itsensä kanssa hengailu ei ole minulle mikään negatiivinen tilanne.

Viihdyn itseni seurassa todella hyvin. Kummastelen välillä kun joku kaverini kertoo, ettei joku ole koskaan käynyt yksin edes elokuvissa. Sitten he vuorostaan kummastelevat minua, koska käyn todella usein vain itseni kanssa leffassa. Sehän on just parasta!

Käyn yksin esimerkiksi Yrjönkadun uimahallissa kakkoskerroksessa, jolloin rentouttavasta spa-kokemuksesta saa niin paljon enemmän irti, kun ei juttele kaverin kanssa arkihuolista tai poistu höyrysaunasta heti kun seuralaiselle tulee liian kuuma (voisin olla siellä höyrysaunassa ikuisuuden!). Treffit itsensä kanssa ovat totaalista laatuaikaa.

Käyn yksin myös konserteissa, pitkillä lounailla muistikirjani kanssa, näyttelyissä… Itseni kanssa vietetty aika oli huipussaan ennen seurusteluaikaa, nykyään seurassani on usein mielitiettyni Ilari ja se on ookoo, sillä olemme morffaantuneet yhdeksi ihmisklöntiksi. Sinkkuna kävin yksin festareillakin ja se oli tosi kivaa.

Yksin ollessa kuulen omat ajatukseni paremmin ja pidän silmäni auki.

Tarkkailen ympäristöni pienimpiäkin yksityiskohtia vähän liiankin tarkkaan (love it!) ja ollessani jossain seuralaisen kanssa en pysty keskittymään yksityiskohtien kyttäämiseen samalla intensiteetillä. Tilanteet menevät ohi huomaamatta. Välillä sillä ei ole tietysti mitään väliä, menkööt ohi. Usein matkoilla haluan erkaantua muusta seurueesta hetkeksi ja kävellä yksin uudessa ympäristössä. Usein muistankin nämä tunnit parhaiten koko matkasta, koska olen silloin olen paremmin läsnä.

Minun yksinoloni on tietysti vapaaehtoista. Onneksi minulla on paljon ystäviä, joten oloni ei ole yksinäinen. Kuulun myös kivaan (työhuone)yhteisöön, mikä on todella tärkeää. Tein freelancer-urani alussa reilun vuoden kotona töitä ja se oli aivan perseestä – en ole koskaan ollut niin yksinäinen ja surullinen. Minulla oli yhtä paljon kavereita silloinkin, mutta en kuulunut mihinkään varsinaiseen yhteisöön. Ihminen on kuitenkin laumaeläin. Koin silloin todella voimakasta tarvetta kuulua johonkin ryhmään. Tiedostin tämän yhteisön tärkeän merkityksen vasta puolen vuoden nyyhkimisen jälkeen.

Miksiköhän jotkut vierastavat yksinoloa? Varmasti ihmisten ympärillä oleminen on etenkin 100% ekstroverteille luonnollisempaa ja jossain määrin pakollista.

Ehkä myös itsekseen hengailuun tarvitsee olla täysin sinut oman itsensä kanssa. Eihän nyt kukaan halua hengata ihmisten kanssa, joista ei pidä ja joiden seura ärsyttää. Minä pidän itsestäni ja olen itselleni megamiellyttävää seuraa.

“If you don’t love yourself, how in the hell you gonna love somebody else?”  – RuPaul

Niijust.