Olen aikaisemmin kirjoittanut koulukiusaamiskokemuksistani, jotka muokkasivat yhdeksää ensimmäistä kouluvuottani paljon. Tiedän siis jonkin verran kiusaamisesta ja siitä miten vaikeaa sen pois kitkeminen on.

Olen tuotantohommissa The Voice of Finlandissa ja viime lähetyksessä yksi tähtivalmentajista, Michael Monroe pyysi katsojia lopettamaan ilkeiden kommenttien kirjoittaminen kilpailijoista: ”Heillä on jo valmiiksi tarpeeksi vaikeaa”, Michael puolusti. Kommentti jäi mieleeni.

Kuulen usein tutuiltani, että heitä on herjattu netissä julkisuutensa takia. Ilkeitä kommentteja satelee sekä omilla nimillä että anonyymisti. Olen ajatellut, että no, se on tietyllä tavalla oma valinta meneekö julkisuuteen vai ei. Ja kyllähän sitä joutuu sitten negatiivisiakin juttuja kestämään kun on paljon esillä. Mutta miksi se on niin? Jokainen työ on työtä ja samalla viivalla muiden töiden kanssa. Töitä tehdään intohimosta ja rahan tarpeesta, missään työssä ei allekirjoiteta sopimusta siitä että haukkuja tarvitsee kuunnella. Ei edes työssä, johon kuuluu julkisuus.

Asianhan voi myös ottaa huumorilla. Monia naurattaa, että joillain on todellakin aikaa avata Suomi24 tai vauva.fi sivusto ja kirjoittaa sinne ilkeitä mielipiteitä ihmisistä joita ei tunne. Tai ihmisistä joita tuntee. Tai että on edes aikaa ja tahtoa ajatella ilkeitä asioita muista.

Kun minua kiusattiin, oli some-maailma vasta aluillaan. Muistan kun teininä kirjauduin sisään nostalgiseen IRC-galleriaan ja joka kerta jännitti niin että mahaan sattui. Jännitti, että mitähän haukkumasanoja ja uhkauksia profiiliini ja kuviini olisi tällä kertaa kirjoitettu. Voin vain kuvitella kuinka monelta eri foorumilta niitä satelee kiusatuille ja julkisuudessa oleville henkilöille nykyään, kun sosiaalisen median kanavia on niin monia.

Kiusaamista on todella vaikeaa saada loppumaan. Oikeastaan vain aika ja rakastava lähipiiri auttaa, mutta olisikohan kaikkien aika ajatella, että olemme täällä yhdessä. Jokaisella on omat vaikeutensa joista ei välttämättä kukaan tiedä. Voimme tehdä valinnan omassa käytöksessämme, tuemmeko ja nostammeko muita vai teemmekö päinvastaista.

Toivoisin, että jokainen miettisi pari kertaa uudestaan tarvitseeko kenenkään kuulla haukkuja tai negatiivisia mielipiteitä jotka saattavat muovata niitä koskevien ihmisten mielenterveyttä ja hyvinvointia.

Hyvänä esimerkkinä toimivat mielestäni Alman ja Saara Aallon menestystarinat. Suomalaisesta osaamisesta pitäisi olla super ylpeä, mutta epäilijöitä ja haukkuja satelee silti. Toivoisin, että maailmassa olisi vähän enemmän kannustamista ja iloitsemista toisten menestyksen puolesta ja että jengi voisi tosissaan hurrata ihmisille jotka onnistuvat. Todellista itsevarmuutta osoittaa se, että toisten iloa voi kantaa omanaan.

Annetaan kaikkien kukkien kukkia!