Aloittaessani Tallinnan Baltic Film & Media Schoolissa, iski kulttuurishokki vasten kasvoja.

Kirjoitin aikaisemmin kokemuksistani koulukiusattuna. Kun mietin kiusaamista, on se edelleenkin vaikea konsepti päässäni; kuinka siitä pääsisi eroon ja miten sitä voisi ehkäistä. Minua ohjeistettiin kääntymään opettajien puoleen ja kertomaan asiasta, ja kuten tiedättekin, se ei johtanut mihinkään. Olin 12-vuotias kun istuin opettajani edessä ja huusin miksei kukaan puutu mihinkään. Yläasteella olin taas samassa tilanteessa ja rehtorini jopa sanoi että hän ei voi tehdä enää mitään näille toivottomille lapsille, joiden takia löysin itseni oikeussalista pari vuotta myöhemmin.

Silti luotin opettajiin. Sain heiltä silti rakentavaa kritiikkiä opintojani varten ja neuvoa jatko-opiskeluihini. Vaikka heidän raivostuttava tekemättömyytensä harmitti, ajattelin aina että ehkä he tekevät parhaansa. Ehkä he eivät oikeasti voi asialle mitään ja syvemmät ongelmat piilevät pinnan alla, lapsien kotona.

Aloittaessani tänä syksynä yliopisto-opinnot täällä yllätyin opettajien käytöksestä. Kuvausopettajamme viljelee sovinistisia kommentteja, kysyy joka tunnin jälkeen “girls, did you understand?” ja pyytää luokkamme miehiä luokan eteen katsomaan jotain luokkamme naista ja miettimään mihin osiin naisessa tämä kiinnittää huomiota. Se on kuulemma tärkeää, jotta saa siirrettyä tietynlaisen tunteen liikkuvaan kuvaan. Kirsikka kirjoitti aikaisemmin myös toisesta opettajastani täällä. Hän opettaa esiintymistä erikoisella tekniikalla; pelolla. Hän ei anna rakentavaa kritiikkiä jotta voisimme kehittyä, vaan loukkaa usein oppilaita ja kommentoi naisten ulkonäköä. En ole varma tekeekö hän tämän tahallaan vai ei, mutta jos esiintyessä pelkää opettajan sanoja, ei esiintymisestä tule ikinä rentoa.

Näiden kokemusten jälkeen olen alkanut miettimään millainen oikeastaan onkaan hyvä opettaja? Opettajaan pitäisi pystyä luottamaan ja häneltä pitäisi pystyä kysymään neuvoa, niin koulutehtävissä kuin myös tulevaisuudensuunnitelmissa. Opettajan tulisi antaa kritiikkiä ja neuvoja oppilaalle, jotta oppilas voisi kehittyä paremmaksi. Opettajan pitäisi myös pystyä vaikuttamaan kiusaamiseen ja ehkäistä sitä.

Luin tämän artikkelin opettajien työnkuvan muutoksesta ja ilahduin. En nimittäin tiennyt, että Suomessa otettiin syksyllä käyttöön uudenlainen opetussuunnitelma, jonka tavoitteena on muuttaa opetusta opettamiskeskeisestä oppimiskeskeiseksi. Opettajan tulisi pelkän opettajan roolin sijaan olla jatkossa enemmänkin mentori ja valmentaja, joka tukee opiskelijaa.

Itse uskon tarvitsevani nimenomaan mentoria. En pelkästään koulua varten, mutta muutenkin elämän eri vaiheissa näyttämään suuntaa ja tukemaan sekä keskustelemaan kanssani asioista jotka minua kiinnostavat. Mentoria joka inspiroi ja joka antaa rakentavaa kritiikkiä ja eväitä parempaan suoritukseen. Välillä kritiikki voi raivostuttaa, mutta se myös motivoi. Motivoituneena annan kaikkeni oppiakseni ja näyttääkseni mihin kykenen.

Valitsen mielummin mentorin joka valmentaa ja pyrkii saamaan minusta kaiken osaamiseni irti, kuin opettajan joka arvioi ulkonäköäni tai pyytää muita opiskelijoita katselemaan minua. Sekä koulussa että elämässä yleensä.