2018 tein töitä ja rakas­tin

Kiitos tästä vuodesta, jännittää jo seuraava.

Rakastan vuoden päättymistä. On ihanaa ajatella tulevaa, uutta vuotta ja miettiä edellistä jo mennyttä. (Rakastan myös ihmisten best nine -julkaisuja Instagramissa. Onko ne kaikkien muiden mielestä ärsyttäviä? Musta ne kuvat on aina niin ihania, yleensä jotain loma- , perhe- tai rakkauskuvia, joista tulee hyvä mieli!)

Merkittävin muutos elämääni tänä vuonna oli uusi yhtiömuoto ja liikekumppani, Anna. Perustimme osakeyhtiön ja suunnittelimme inspiroituneena tulevaa, hankimme liiketilan ja vasta pari kuukautta alkuhässäkän jälkeen tajusin, miten spontaanisti olimme yhdistäneet voimamme. Vähän hullunrohkeasti, sillä emme oikeasti tunteneet toisiamme kovinkaan hyvin. Tiesimme tekevämme samanlaisia töitä, meillä oli samankaltaisia tavoitteita ja tiesimme viihtyvämme toistemme seurassa, vaikka olimme tavanneet ehkä vain kymmenisen kertaa ennen kuin jo istuimme kirjanpitäjän toimistossa perustamassa yritystämme.

Nyt yhteinen yritys sitoo meitä. Minulla on uuden yrityksen lisäksi uusi elämänkumppani. Ihminen, jonka kanssa jaan talousasiat, tulot, menot ja jokapäiväisen vastuun yritystoiminnastamme.

Alkuinnostusta seurasi hirveä – ja tavallaan upea – määrä duunia. Vierastan kyllä sanontaa, että ”liikaa töitä on positiivinen ongelma”. Minusta lause kuulostaa vaan tosi paljon besserwisseröinniltä. Yrittäjän täytyy pystyä hallitsemaan aikataulujaan, suunnittelemaan prosessejaan ja kantamaan vastuu työn ohella myös omasta hyvinvoinnistaan. Jatkuva liian iso työlasti millä tahansa alalla on pidemmän päälle täysin kestämätön ratkaisu ja luovalla alallla se on loppujen lopuksi aina myös työn laatua heikentävä seikka.

Meille iso työmäärä toi kuitenkin alussa kahdella tapaa turvaa: Olimme juuri aloittaneet yhteisen yritystoimintamme ja vaikka osasimme melko varmasti arvioida liiketoimintamme kannattavuuden, oli alussa silti jännittävää vastata uusiin haasteisiin ja peruskulujen kasvuun. Vuokrasimme tilan, otimme vakuutuksia, ostimme työvälineita ja aloimme maksaa itsellemme palkkaa. Alkuaikojen kiire ja yleinen kaaos antoi meille myös mahdollisuuden tutustua toisiimme paineen alla. On eri asia innostua ja ryhtyä valloittamaan maailmaa yhdessä, kun 100% luottaa jokapäiväisessä arjessa vasta melko hiljattain tutustumaansa ihmiseen.

Kuka tahansa, joka tuntee yhtiökumppanini tietää, että kyseessä on maailman luotettavin, ahkerin, hyvä sydämisin ja lämpimin ihminen. Minäkin tiedän sen nyt. (Aluksi siihen piti vain luottaa.) Olemme kokeneet hyvin lyhyessä ajassa paljon. Olemme menettänee perheenjäseniä. Meidät on ryöstetty. Olemme itkeneet töissä ja nauraneet ja lohduttaneet toisiamme, olemme tehneet toistemme töitä, maksaneet laskuja, neuvotelleet raha-asioista (välillä tiukasti!), puhuneet peloista ja unelmista ja olleet ihan hiton väsyneitä ja välillä sairastelleet.

Jos meillä olisi ollut vähemmän töitä tai muuten helpompi vuosi, en usko, että olisimme tulleen näin läheisiksi. Emme ainakaan näin nopeasti.

Minulla on taipumus joskus rohmuta vastuuta, koska pelkään, etteivät muut tee osaansa. Olen pintapuolisesti luottavainen ja uskon elämään ja ihmisten hyvyyteen, mutta joskus minun on vaikea luottaa muiden ihmisten työmoraaliin ja arvostelukykyyn. Siihen, että sovitut asiat hoidetaan ja hoidetaan superhyvin. Kun jokin projekti on minulle tärkeä, hermostun, jos huomaan muiden tähtäävän tarpeeksi hyvään, kun haluaisin itse tähdätä superhyvään. 

En ole ”kympin tyttö” tai täydellisyyden tavoittelija. Uskon, että superhyvää saavuttaakseen ei tarvitse tehdä asioita vaikean kautta, mutta se vaatii syventymistä ja asioista välittämistä. Jos aistin tai epäilen, etteivät muut välitä minulle tärkeästä projektista mielestäni asiaan kuuluvalla intohimolla, tunnen itseni epävarmaksi ja hermostuneeksi, varmaankin, koska tiedän, että luova työ ja kaikki superhyvä, vaativat lähes aina eri osaajien yhteistyötä. En yleensä osaa kanavoida epäluottamustani mitenkään rakentavasti ja inspiroida ympärilläni olevia, vaan puran ahdistuneisuuttani kiukuttelemalla, ottamalla kaikki työt itselleni, kyttäämällä muiden työpanosta ja nukkumalla huonosti.

Meillä on kuitenkin ollut niin tapahtumarikas vuosi, etten ole ehtinyt kehitellä epäluottamuksen tunteita. Päinvastoin, olen paineen alla luottanut ja kaikki on mennyt upeasti. Olen saanut sata syytä ja tuhat tilaisuutta olla kiitollinen. Olen saanut työelämänkumppanin ja ystävän. Joskus katson Annaa kun se menee sen lasten kanssa jossain ja ajattelen, että miten ihmeellistä on, että meidän kahden yritys elättää kahta perhettä. Että me ollaan aikuisia, joista toisella on lapsia ja ne voi tehdä asioita, koska me käydään töissä. Se tuntuu tosi mahtavalta. (Tietenkin myös meidän puolisoilla on työt ja ne osallistuu, mutta mun ajatuksissa me ollan Annan kanssa jotenkin sillä hetkellä niin onnistujia, että en ajattele niitä puolisoiden duuneja.)

Varsinkin nyt, vuoden lähestyessä loppuuan olen tuntenut itseni erityisen onnelliseksi. Työ ei ole elämän tärkein asia, mutta merkityksellinen arki ja ihmissuhteet ovat.

Kiitos 2018. Jännittää jo 2019.

 

Tässä me hekotellaan Annan kanssa Katri Kapasen meistä ottamassa kuvassa.
Kansikuvan on ottanut Olli Häkkinen.

More to read

Musla Hearst Casttle California

Hearst Castle

Kirsikka Simberg

Linna on rakennettu kukkulalle ja sieltä voi katsella laajalle levittyvää kullanruskeaa alankoa, jolla vaeltaa lehmäkarjan lisäksi seeproja ja gaselleja.

Tule joulu

Enni Koistinen

Tekee vaan mieli tonttuilla! Silloin minut teljetään usein toiseen huoneeseen suljetun oven taakse.

Musla / Syyspuutarha

Syyspuutarha

Kirsikka Simberg

Aloittelevan puutarhurin muistiinpanot.

Hulluna trikoohaalareihin

Mia Frilander

Miten minusta tuli suuri unitard-fani.