Jos joku asia aidosti ilahduttaa just nyt, on se ajatus siitä, että kasvukausi alkaa kohta. Joka päivä, kun katson oven pielessä lumikasoja, tiedän, että niiden alla on havuilla suojattuja ruukkuja, joissa talvehtii kevätsipulit ja kohta se lumi sulaa ja ne itää sieltä. Toivottavasti. Ne on myös saattaneet paleltua.

Siihen liittyen kirjoituin ja kuvasin jutun Lapuan Kankureille viime kesänä. Juttu julkaistiin Lapuan Kankureiden omassa julkaisussa.

Kirjoitin siitä, että puutarhanhoito on paras harrastus juuri siksi, että onnistuminen on suotavaa, mutta ei pakollista. Siinä, missä moni urheiluharrastus ja muu pyrkii voittoon, parempiin suorituksiin ja kilpailuihin, puutarhanhoito ei. Vaikka toki erilaisia näyttelyitä järjestetään, kilpailujakin. Mutta paraskin tomaatti-champion nöyrtyy yllättävän taudin tai etanoiden edessä ja suurinosa puutarhaharrastajista harrastaa omaksi ilokseen, ei osallistuakseen kilpailuihin.

Mun unelma olisi kyllä päästä Englantiin katsomaan jotain puutarhanäyttelyä! Ihastelemaan täydellisiä purjoja ja daalioita.

Jännittää ne mun sipuliruukut. Laitoin tulppaaneja ja narsisseja ja luin jostain, että hyvin peiteltynä ja lähellä seinää ne saattavat selvitä. Tällaisesta jännityksestä pidän. On aina jotain, mitä odottaa. Synkkänä hetkenä voin aina hetkeksi pysähtyä listaamaan asioita joita odotan:

kasvaako mun karhunvatukka ensi vuonna, kun siirsin sen
tarttuuko humala siihen terassiin
kukkiiko kirsikkapuut
selviikö sipulit

Viime vuonna lannoitin vadelmaa liikaa. Ihan liikaa, vaikka olin lukenut ettei niin saa tehdä. Marjojen maku oli outo ja vetinen. Aika harva asia elämässä on sellainen, että epäonnistumisista osaisi jotenkin heti tai edes pian iloita. Puutarhassa on toisin. Aina tulee uusi kesä, aika pian voi yrittää uudestaan.