
Mitä yhteistä on ruualla ja musiikilla?
Kaupallinen yhteistyö: IittalaAinakin molemmat voivat herättää meissä muistoja.
Lapsena ensimmäinen lempiruokani oli spagetti kermaisella kinkkukastikkeella. Se oli jonkinlainen pikkulapsen carbonara. Joskus äiti lisäsi kastikkeeseen herneitä. Varmaankin, jotta saisi meidän sisuksiin jotain vihreää. Ne herneet oli pahinta mitä tiesin.
Yläasteella söin joka päivä noin 6 palaa paahdettua ruisleipää Oltermanni-juustolla ja join päivittäin useita lasillisia O’boy -kaakaota, joiden pohjalle sokerista raskas suklaamöhnä laskeutui. Se oli sellainen elämänvaihe, että joku nykypäivän karppaava keto-ihminen olisi varmaan posahtanut atomeiksi, jos olisi joutunut sille dieetille. Itse olin omille elämäntavoilleni immuuni, ihokaan ei ole ikinä ollut niin hyvässä kunnossa kuin silloin. Ah nuoruus!












Esikoiseni syntymä muutti meidän arjen aluksi niin, että illallisen syöminen yhdessä oli mahdotonta. Vauva aloitti iltaisin tuntikausia kestävän itkun ja sitä piti nukuttaa, syöttää, kapaloida ja hyssytellä. Ruoka jäähtyi, jos sitä jaksoi tehdä ja ajattelin, että nyt se on tapahtunut: me ei syödä enää koskaan yhdessä, meidän elämä on pilalla.
Nyt se ajatus naurattaa. Silloin oli täysin mahdotonta nähdä seuraavaa iltaa pidemmälle. Nyt jos joku tuore esikoisen äiti siellä hahmottelee vastaavia ajatuksia, niin lupaan, että elämä ei ole pilalla! Sitä hyssyttelyvaihetta kestää vain hetken, vaikka se ei tunnu siltä.
Nyt me taas syödään yhdessä. Toki tilataankin usein ruokaa ja valmistetaan aterioita etukäteen lämmitettäväksi. Illallista on myös hauskaa syödä lapsen kanssa yhdessä, koska se nauttii siitä niin silminnähden.
Tuntuu siltä, että erilaiset vaiheet elämässä voivat assosioitua vahvasti muistoissamme ruokaan. Samalla tavalla, kuin musiikki, ruoka voi herättää vahvoja muistoja. Nyt kun tätä ihmeellistä pandemia-aikaa on kestänyt jo jonkin aikaa, ajattelen välillä kaihoisasti ystäviämme Ranskassa ja heidän kanssaan rannalla nautittuja fritto mixto -lounaita: pahviset astiat, rasvaiset sormet, kylmä ja edullinen viini! Koskakohan me tavataan taas? Toivon, että meidän lapset joksus tapaavat toisensa, uivat meressä ja syövät äyriäisiä yhdessä.














Tän jutun kuvat on otettu muutama päivä ennen meidän muuttoa. Jätettiin meidän koti Töölössä vuokralle ja muutettiin Tammisaloon. Mun täti (ja muina päivinä myös muu perhe) auttoi muutossa. Pakattiin yhdessä tavaroita ja tilattiin Woltista sushi-lounas. Tuntui juhlalliselta ja isosti sellaiselta ”muutoksen kynnyksellä” -lounaalta. Kohta meillä on kaksi lasta, ei asuta enää keskustassa ja tuntuu, että jotain muutakin uutta on tulossa.
Ekana iltana täti toi meille padassa Lyonin kanaa. Se oli aivan ihanaa ja tehty tällä Soppa 365 -ohjeella. Nekin jäävät varmasti mieleen, Lyonin kana ja ensimmäinen yö Tammisalossa.



Nämä Iittalan Raami-astiat kulkivat meidän mukana myös uuteen kotiin ja elämänvaiheeseen. Oli ihanaa asetella ne uuden keittiön kaappeihin. Tilaa on enemmän kuin ennen ja vaikka suunnittelemme putkiremontin yhteydessä tehtävää keittiöremonttia, tuntui nykyinenkin, vähän persoonaton, mutta toimiva keittiö yhtäkkiä ihan ihanalta ja tutulta, kun pinosin Raami-lautasia sen hyllyille.
Olen sanonut ennenkin, että toivon näiden astioiden jäävän meidän lapsien mieleen samalla tavalla kuin omat lapsuuden kodissa olleet astiat ovat jääneet minun mieleeni.
Sarjaan on tullut uusia osia, kuten pieni valkoinen kaadin, sininen Suomessa suupuhallettu kulho ja pikkulautaset sekä pienemmät värikkäät kulhot.










Tuli vielä kaksi hauskaa ruoka-asiaa mieleen!
1. Kun tavattiin Tuukan kanssa lukiossa, Tuukka asui sen äidin kanssa tässä kuvien Töölö-kodissa, johon me monta vuotta myöhemmin muutettiin kahdestaan. Sillon kun tavattiin, syötiin aina voileipiä ja katsottiin telkkaria ja vetelehdittiin ja pussailtiin sängyllä. Kaikki tyhjät lautaset, joilta ne voileivät oli syöty, kasattiin pinoon sängyn alle, niitä saattoi olla siellä kunnon läjä. Kamalia porsaita, mut jotenkin ihanii teinejä. Ajattelen menneisyyden meitä lämmöllä ja jos saisin aikakoneen, menisin nauramaan meille.
2. Tein pastaa meidän lapselle yksi päivä ja lisäsin jauhelihakastikkeeseen hetken mielijohteesta vihreitä papuja. Tiedättehän, niinkuin terveellisyysmielessä. Ne aiheuttivat lapsessa dramaattisen, yli puolituntia kestävän raivokohtauksen, jonka aikana hän kyynelehti, parkui järkyttyneenä ja heittelehti puolelta toiselle tosi ylidramaattisesti. Pasta jäi syömättä.




More to read

Viisi vinkkiä positiivisempaan arkeen
Kirsikka Simberg
Omia ajattelumalleja voi kehittää positiivisemmiksi. Positiivista psykologiaa opiskellut Rosa Nenonen kertoo miten.