Kaikki alkoi siitä, kun katselin (ehkä liikaa) kuvia Jane Birkinistä ja sekosin otsiksesta. Leikkasin itse itselleni otsatukan meidän kylppärissä yhtenä iltana ja se onnistui täydellisesti. Se sai puolipitkät hiukseni kerrankin näyttämään jännittävältä. (Yleensä hiukseni on kerätty pienelle nyytille niskaan tai takaraivolle ja vaikka ratkaisu on helppo ja mutkaton – kaksi lempiadjektiiviani tässä kiireisessä ja monimutkaisessa maailmassa – se on myös tylsä.) Näin ihania otsatukalla varustettuja päitä kaikkialla. Ja kun sanon kaikkialla, tarkoitan muotilehdissä ja muotikuvissa Instagrammissa.

Otsatukka oli ihana neljä viikkoa. Kaikki oli jännittävää ja uutta, varsinkin pipon käyttö oli yhtäkkiä erityisen hohdokasta, sillä otsis on parhaimmillaan pipon kanssa. Pipo ja otsatukka saavat toisensa parhaat puolet esille: pipo näyttää söpömmältä ja otsatukka pysyy täydellisesti paikoillaan ja kehystää kasvoja.

Neljän viikon kuherruskuukauden jälkeen otsatukasta tuli kuitenkin yhtäkkiä royal pain in the ass.

Tunnen myös vähän syyllisyyttä siitä, että neljän viikon mittaisen otsis-romanssini aikana sain käännytettyä monta muutakin otsatukan tielle. Pidin spontaaneja palopuheita otsatukan ihanuudesta. Esittelin Instagram-referessejäni. Kuljin pipo päässä sisällä ja ulkona. Tapasin ihmisiä, jotka kertoivat juuri leikanneensa otsiksen. Jotkut sanoivat: “kiitos inspiraatiosta!”

Oops.

Kuvittelen heidät nyt kotona kiromassa minut alimpaan helvettiin, koska otsatukka on oikeasti ansa. Se näyttääkin ihanalta. Ja on ihana. Kunnes se yhtäkkiä ei ole.

Ensin otsahiukseni vaan lakkasivat asettumasta. Otsallani on hiuspyörre, joka otsisromanssini aikaan oli jostain syystä helposti taltutettavissa. Sekin oli ehkä innostunut muutoksesta. Mutta yhtäkkiä se päättikin astua takaisin näyttämölle vahvempana kuin koskaan. Otsis syrjäytettiin ja tilalle tuli sivuliiska. Otsatukkaa oli mahdoton saada otsalle, se vain kääntyi itsepintaisesti sivuun ja näytti kamalalta.

Käytin todella paljon aikaa aamuisin siihen, että keksin erilaisia tapoja joko taistella pyörrettä vastaan (suoristusrauta, fööni – molemmat epännistuneita yrityksiä) tai kammata koko otsiksen taakse vedettyjen hiusten suuntaisesti kohti ponnaria.

Jälkimmäinen yritys tuotti vaihtelevia tuloksia, mutta oli toisinaan myös pahin hiusansa ikinä, sillä aamulla töihin lähtiessä hiukset näyttivät siedettäviltä ja sitten yhtäkkiä, POJOING, tiukasti kiinnitysaineilla sivulle tai taakse pakotetut otsahiukset pomppasivat irti kampauksesta ja sojottivat suoraan ulospäin. Rumin lookki ikinä.

Luulen, että kaikkilla niillä ihmisillä, joille otsatukka sopii, on jo otatukka. Tiedättekö, joillain vaan on aina ollut otsis ja se on niille ihan täydellinen lookki? Ja me muut, jotka aina muutaman vuoden välein mietimme, että kannattaisiko ehkä leikata otsatukka ja tulla Jane Birkiniksi, olemme hukassa. Jane Birkkiniksi ei tulla. Jane Birkiniksi synnytään.

Tunnelin päässä on kuitenkin valoa. Otsis kasvaa tosi nopeasti. Saan omani pyyhkäistyä jo aika vaivattomasti sivulle ja voin pitää hiuksia jopa auki ja ylipitkät sivuhiukset ovat itseasiassa jo aika hauskat ja tarkoitan sitä ihan oikeasti, vaikka lause kuulostaakin valjulta: “aika hauskat”.

Olen myös oppinut stailamaan tukan GEELILLÄ! Voitteko kuvitella. Idea syntyi yhtenä tuskaisen aamuna, kun koitin estää huonosti käyttäytyviä hiuksia sojottmasta minne sattuu ja tartuin epätoivoissani mieheni hiusgeeliin. Märkiin hiuksiin levitettynä se taltuttaa tukkani pörröisyyden, tekee niistä helpommin käsiteltävät, paksumman tuntuiset, eikä yllätyksekseni välttämättä jätä tukkaa kovaksi koppuraksi. (Hiukset pitää kuivumisen jälkeen harjata hyvin)

Palaan tähän geeliaiheeseen ehkä myöhemmin uudestaan, koska olen todella yllättynyt ja haltioitunut geelin mahdollisuuksista.

(Kuulostaa epäilyttävästi siltä, että pidän taas hiuspalopuheita ja yritän johdattaa ihmisiä turmion tielle?)