Luin jostain, että ihmiset jättävät brokkolin varsia kauppoihin, koska haluavat syödä vain sen parsakaalin ”kukka” osan, eivätkä halua maksaa varresta.

Sairasta!

Ensinnäkin, koska se aiheuttaa aivan turhanpäiväistä ruokahävikkiä, ja lisäksi se varsi on aivan ihana syötävä. Ihan yhtä hyvä kuin se kukka. Leikkaan brokkolin varren aina ohuiksi kiekoiksi ja paistan voissa tai oliiviöljyssä. Päälle voi ripotella suolaa. Ehkä tiristää vähän sitruunaa. Tarjoilen minkä tahansa ruuan lisukkeena, ja se on sairaan hyvää.

Muutenkin kaikki vihreät vihannekset ovat parasta mitä tiedän: ruusukaalit, pavut ja parsa. Rakastan.

Ajattelin aina ennen, että ihmiset jotka suosittelevat raakojen vihanneksien napostelua muille ihmisille karkin syönnin korvikkeena, ovat hulluja ja ehkä myös tahallaan julmia. Miten lanttuviipale voisi ikinä korvata suolaisen salmiakkikallon??

Mutta joudun lanttujen lisäksi syömään sanani, koska se voi. Jos jääkaapissa on aina valmiiksi viipaloituja vihanneksia, tulee niiden rouskuttelusta tapa, jolla todellakin voi syrjäyttää arkiset karkkihimot. Temppu on siinä, että niitä viipaleita pitää olla siellä jääkaapissa valmiina ja niitä kannattaa säilyttää lasipurkissa, eikä muovissa niin lanttu treat tuntuu houkuttelevammalta.

Karkki on tavallaan maailman tyhmin herkku. (Pakko sanoa ’tavallaan’, koska olen karkkinarkkari, enkä vielä täysin vieroittunut.) Irttarit on pelkkää sokeria ja täynnä mystisiä lisäaineita. Tiedän, että karkin syöminen on ihan tyhmää. Erään tuttuni gynekologi sanoi kerran, ettei karkki ole aikuisten ruokaa ja Pipsa Hurmerinta puhui kerran radiossa siitä, miten ajatus mahassa möllyvästä karkkipussin sisällöstä ällöttää. Kuvitelkaa sitä tahmeaa sokerimassa siellä omien kallisarvoisten siäelimien seassa.

Silti söisin karkkia varmaan joka päivä, jos voisin.

Irtokarkkeihin liittyy kohdallani paljon lapsuusmuistoja. Muistatteko ne vanhat kiskat, joilta irttareita ennen ostettiin?

Oltiin naapuritalojen lasten kanssa pihalla leikkimässä ja joku oli saanut pari markkaa. Mentiin yhdessä kiskalle. ”Nelosta markalla, vitosta markalla. Ja sit kaks remmiä ja yks salmiakki Oukkidoukki.” Hikiset kuumat kolikot kourassa. Jalassa jotkut kangastennarit. Nilkkasukat, ulkona paistoi kevätaurinko ja kaduilta ei vielä oltu lakaistu talven hiekoitushiekkaa. Ekat leskenlehdet. 

Se oli niin spesiaalia ja kivaa. Mä siis rakastan salmiakin makua, mutta rakastan myös sitä ajatusta irtokarkeista jollain sentimentaalisella tavalla. Rakastan sitä pientä pussia ja just niitä mun lempparikarkkeja, ufoja ja pääkalloja ja liigakarkkeja. Oon aina tykännyt samoista.

Itse itselleni lanseeraamassani karkkivieroituksessa olen opetellut luomaan uusia rakkaita ruokamuistoja. Ilokseni voin kertoa, että se toimii:

Ajettiin Etelä-Ranskan maaseudulla viinitarhojen lomassa, oltiin just lähdetty maailman ihanimmasta hotellista. Edellisenä päivänä oli mun ystävän Kristenin häät. Koko viikon olin haistellut laventelia ja Tuukka oli ihan ruskettunut ja onnellinen. Yhdessä pihassa myytiin itse tehtyä aprikoosi hilloa, sitä samaa jota syötiin aamiaisella. Lisäksi oli sen tilan tekemää oliiviöljyä, ihan vihreetä ja väkevää. Ostettiin litra. Helsingissä pirskottelen sitä kukkakaalien ja lantun päälle ja muistan miten kaikki voi olla niin ihanaa.