Mitä teet työksesi?

Stylistin ja suunnittelijan töitä. Stailaan tiloja ja tavaroita, harvemmin ihmisiä. En siis tee esim. muoti-juttuja lehtiin. Teen paljon still life -kuvauksia, brändikuvia ja mainontaa. Joskus haluaisin myös ohjata videojuttuja ja toimia art directorina elokuvaprojekteissa. (En ole ihan varma onko sellaista roolia Suomessa edes olemassa.)

Mitä olet opiskellut?

Pidin lukion jälkeen välivuoden ja olin töissä vaatekaupassa. Minulle oli selvää, että hakeutuisin luovalle alalle, sillä olin aina ollut hyvä piirtämään ja kiinnostunut taideaineista. Se on muuten jännää, miten paljon määrittyy sillä, missä sattuu aluksi olemaan hyvä. Harva lähtee opiskelemaan alaa, jossa on luontaisesti huono. Se on hyvä asia ja sellaista intuitiota kannattaisi elämässä kuunnella.

Se, että on “hyvä piirtämään”, ei kuitenkaan vielä riitä kovin pitkälle. Voi olla rankka herätys lähteä jatko-opiskelemaan, kun se mä oon hyvä tässä yhdessä jutussa -ajatus pitää miettiä uudelleen, koska yhtäkkiä ympärillä kaikki muutkin ovat hyviä, ja suurin osa vielä itseään taitavampia.

Siinä mielessä luovat alat voivat olla rankkoja, aina täytyy ammentaa itsestäsi jotain, missä joku muu voi aina olla parempi. Se voi tuntua henkilökohtaiselta, jos ei pysty antamaan parastaan tai jos kokee, ettei ole tarpeeksi hyvä. Täytyy jatkuvasti kehittyä ja oppia myös elämään sen kanssa, ettei aina ole se taitavin. Itseään jatkuvasti muihin vertailemisella voi olla lamaannutava vaikutus. (Myöhemmin olen oppinut, että se on myös mahtava voimavara!)

Olin Torkkelin kuvislukiossa ja menin sieltä välivuoden jälkeen Hämeenlinnan Wetterhoffille vuodeksi opiskelemaan kenkäsuunnittelua. Sitten hain London College Of Fashioniin kenkäsuunnittelulinjalle ja pääsin sisään.

Hain kenkäsuunnittelukouluun, koska oli pakko valita jotain. Muoti kiinnosti, mutta en halunnut suunnitella vaatteita. En edes ollut käsitöissä ala-asteella, vaan puutöissä. Siitä olikin itseasiassa hyötyä, kun piti opetella tekemään kenkiä.

Millainen urapolkusi on ollut?

Ennen valmistumistani olin vuoden työharjoittelussa Californiassa, se oli tosi mahtavaa. Valmistuttuani, asuin Lontoossa vielä noin puoli vuotta. Silloinen poikaystäväni asui kuitenkin Helsingissä ja olimme siinä vaiheessa olleet on-off -kaukosuhteessa jo viisi vuotta(!) ja huomasin toivovani, että voisimme olla samassa kaupungissa.

Tunsin ensin huonoa omaatuntoa halustani palata Suomeen. Ajattelin olevani idiootti ja luovuttaja. Lisäksi pelkäsin, etten saisi mitään itselleni järkeviä töitä Helsingistä. Mitä järkeä oli opiskella alaa, jos ei tekisi sen alan töitä? Lontoossa oli paljon enemmän vaihtoehtojakin: työhaastetteluja Burberryllä ja Tom Fordilla ja ystäviä, jotka suunnittelivat asuja Hollywood-elokuviin ja olivat töissä brittien Voguessa ja Ellessä.

Ajattelin, että olin heittämässä hukkaan kaiken, mitä olin tavoitellut, vaikka sisimmässäni en halunnut niitä asioita enää. Myös Lontoo alkoi reilun neljän vuoden jälkeen uuvuttamaan. Se on ihana kaupunki, mutta myös rankka ja hektinen, varsinkin jos ei satu olemaan rikas, vaan elää ns. tavallista elämää: Paikasta toiseen liikkuminen kestää tosi kauan, metroissa on aina tungosta, naisia varoitellaan kokoajan raiskauksista ja feikki-takseista. Yleinen ilmapiiri tuntui kiivaalta ja joskus pelotti ihan oikeasti kävellä yöllä baarista kotiin. Huumeitakin oli jokapaikassa. Ketamiinia, kokaiinia, MDMA:ta ja viinaaa. Monet ympärilläni olivat yksinäisiä ja masentuneita.

Kun kävin Suomessa alkoi melkein itkettämään sienimetsässä: miten täällä voi olla näin puhdasta ja rauhallista ja ihanaa??

En silti vaihtaisi Lontoossa viettämääni aikaa mihinkään, se oli myös ihanaa ja mieletöntä. Mutta aikansa kutakin.

Lopulta vaan muutin ja toivoin parasta. Soitin jo ennen muuttoa Samujille ja muutamien tapaamisien jälkeen sain kuin ihmeen kaupalla töitä sieltä.

Olin onnesta soikea. Sain tehdä kaikkea kenkien suunnittelusta laukkumallistojen tekemiseen Samujin pääsuunnittelija Samu-Jussi Kosken kanssa. Sain avustaa kankaiden valinnassa ja toimia Samun yleisassarina, olla mukana kuvauksissa ja matkustaa Italian ja Pariisiin messuille. Samujilla tajusin, että rakastin kuvauksien tekemistä. Kuvauksissa Samuji-brändi heräsi eloon. Kaikki se työ kankaiden ja nappien valinnasta lukuisiin sähköposteihin muuttui silmiemme edessä valokuvaksi, yhdeksi yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, jossa vaatteet, malli, kuvankäsittely ja kuvauslokaatio kaikki puhuivat samaa kieltä. 

Samun kanssa töitä tekeminen opetti mulle ihan hirveästi. Samulla on ihan mielettömän hyvä maku ja se tarttuu ideoihin rivakasti. Samu on myös rohkea ja ihan hullu, se voi tehdä ihan mitä vaan oman ideansa eteen ja luulen, että se on osasyy siihen, että Samuji-merkki on päässyt niin pitkälle.

Lopulta myös Samujilta lähteminen jännitti. Sellaisista asioista, jotka on joskus olleet itselle ihan mielettömän tärkeitä, voi olla tosi vaikeaa päästää irti. Se liittyy turvallisuuden tunteeseen, mutta myös egoon. Jos joku työpaikka kuulostaa upealta, mutta ei käytännössä enää anna itselle täyttymystä, kannattaa punnita tarkkaan omia arvoja ja sitä antaako egon vai sydämen ohjata elämää.

Inspiroidun edelleen muodista ihan valtavsti ja seuraan sitä, mutta koko se tuotantokoneisto ja kaikki mitä siihen liittyy, tuntuu raskaalta. Sen takia en esim. lähtenyt ikinä perustamaan omaa merkkiä. Sekin oli vapauttavaa tajuta, että en luovu muodista, vaikka en tuota sitä. Muotia voi “kuluttaa” lukemalla siitä, keskustelemalla siitä, olemalla osa sitä kenttää ilman, että itse tuottaa tavaroita.

Miten päädyit nykyiseen työhösi?

Olin aloittanut Muslan kirjoittamisen ja mitä enemmän sain olla kuvauksissa mukana, sitä enemmän teki mieli tehdä kivan näköisiä valokuvia. Aluksi tein niitä tänne. Yritin myös luoda Samujille sellaista positiota, jossa olisin saanut keskittyä enemmän kuvauksiin, mutta ei sellaista tarvittu oikeasti. Lopulta uskaltauduin sanomaan tutulle valokuvaajalle, että haluan tehdä stylistin töitä. Se kaikki eteni hitaasti ja aluksi jännitti tosi paljon.

Menin naimisiin muuten sen poikaystävän kanssa, jonka kanssa olin kaukosuhteessa niiden Lontoo-vuosien aikana. Tuukka oli mulle ihan korvaamaton tuki niinä aikoina, kun mietin, mitä haluaisin tehdä. Hän kannusti ja sanoi, että tukee myös rahallisesti, jos en saa mistään palkkaa heti. Se sanoi monta kertaa, ettei me tarvita mitään, että uskoo muhun ja, että sekään ei haittaa jos ei heti onnistu. En olisi varmaan ikinä uskaltanut omillani, tai ainakin siihen olis mennyt paljon pidempään.

Miltä tyypillinen työpäiväsi näyttää?

Teen melkein joka viikko kuvauksia. Herään joka aamu kello 7.30 ja juon aamukahvin sängyssä mun miehen kanssa. Vähän yli kahdeksalta aloitan työt lukemalla sähköposteja, vastaamalla niihin ja tekemällä to do -listan. Olen neuroottinen to do-listojen tekijä.

Haen tavaroita kuvauksiin, teen mood boardeja ja “dekkejä” eli presentaatioita siitä, millaisia kuvia tullaan tekemään. Tapaan asiakkaita ja kuvaajia, käyn suunnittelupalavereissa ja rakennan lavasteita ja propseja, eli kuvausrekvisiittaa.

Kuvauspäivät alkavat yleensä aikaisin. Edellisenä päivänä olen pakannut kaiken ja tilannut tavaroille ehkä kuljetuksen (usein tavaraa on todella paljon ja joskus ne ovat painavia). Kuvaukset voivat usein venyä ja teen aina tosi tiiviisti yhteistyötä valokuvaajan kanssa. Keskustelemme komposititioista ja kaikesta siitä mitä valokuvaan tulee. Joskus teemme mainosvideoita ja stop motion -juttuja, mikä on sairaan kivaa myös. Kaikki tavarat, mitä kuvissa näkyy on yleensä mun tuomia ja mun paikoilleen asettelemia.

Mikään työ ei ole täydellinen: mikä omassa duunissasi on ihaninta, entä mikä ärsyttää?

Parasta on vapaus ja luovuus. Kaupallisetkin työt vaatii luovuutta. Ei ole yhdentekevää millainen herätyskello jossain kuvassa on, tai millainen viherkasvi siellä näkyy. Kaikki esineet ja jutut voivat olla joko tavallisia, tai jopa rumia, tai sitten mielenkiintoisia ja kauniita ja kertoa jotain tarinaa.

Olen kuvannut esimerkiksi Fazerin suklaalevyjä paljon, mikä voi kuulostaa tylsältä, mutta sekin on haaste, että miten taittelee sen käärepaperin, miten saa folion näyttämään ryppyiseltä, mutta ei liian ryppyiseltä.

Myös ihmiset on tässä työssä parasta. Olen onnekas, kun saan tehdä töitä niin taitavien ihmisten kanssa. Tykkään työskennellä tiimissä ja nautin ryhmätyöstä. Kun on taitavat valaisijat, taitava kuvaaja, hyvä kuvankäsittelijä, tuottaja ja AD, tulee hienoja kuvia. Kaikkien panos on tärkeä.

Ärsyttävää on se, että joskus tämä työ on tosi raskasta. Vaatii paljon harjoitusta olla luova ja skarppi yhtäaikaa ja lisäksi pystyä tekemään ne asiat väsyneenä. Työni on myös fyysisesti raskasta, kun pitää kantaa ja seisoa niin paljon. Isoissa kuvauksissa voi joutua työskentelemään kovien paineiden alaisena. Kerran teimme kuvaukset lentokoneessa, joka oli ilmassa. Malleina oli lapsia, meillä oli vain rajoitettu aika kuvata, ohjaaja ei puhunut ohjattavien lapsien kanssa samaa kieltä ja kaikki olivat väsyneitä. Toimin yhtäaikaa tulkkina, autoin kuvaajaa, stailasin lentokoneen ja siirryin kohtauksesta toiseen kädet täynnä hommaa. Lento kesti 10 tuntia, enkä pitänyt sen aikana yhtään taukoa. Laskeuduttuamme kuvasimme vielä joitakin tunteja maassa. Mä en varmaankaan ole ikinä ollut niin väsynyt, kuin sen jälkeen. Mutta sellaisen rutistuksen jälkeen tuntuu myös tosi kivalta, kun kaikki menee hyvin ja ihmiset ovat tyytyväisiä lopputulokseen. 

Asia, jonka olisit halunnut, että joku ois sanonut sulle, ennen kuin aloitit nykyisen työsi?

Aloitellessani stylistin töitä, silloinen Samuji-kollegani Sara Karlsson neuvoi mua ihan hirveästi siinä, miten hinnoitella työtä. Pääsin niillä neuvoilla alkuun ja olen siitä vieläkin hyvin kiitollinen. Koitan aina auttaa muita yhtä avokätisesti, jos voin.

Ehkä se neuvo, jota en ikinä saanut liittyy juurikin rahaan. Opiskellessani kenkäsuunnittelua Wetterhoffilla, kysyin meidän opettajalta, mitä kenkäsuunnittelijat tienaa. En ollut ikinä ollut “aikuisten töissä”, enkä tiennyt yhtään millaista kuukausipalkkaa niistä saa. Olin ollut vain osa-aikaisena kaupan kassalla ja vaatekaupassa. Opettaja ei pystynyt tai suostunut antamaan minkäänlaista vastausta, vaikka intin ja intin.

Jälkikäteen olen monesti miettinyt, että kouluissa pitäisi tietenkin puhua kaikesta rahaan liittyvästä ja opetella niitä asioita. Varsinkin ammattikoulussa. On ihan järkyttävää ettei niin tehdä, koska vaikka työ on ihmiselle monella tavalla hyväksi, se on myös elannon lähde. Kun minulta kysyttiin Samujilla työhaastattelussa palkkatoivetta, en osannut vastata siihen mitään. Mulla ei ollut harmainta aavistusta siitä, mitä voisin pyytää. Lisäksi ajattelin, että rahan toivominen silloisesta unelmatyöstäni varmaankin loukkasi haastattelijaa, minähän olin vain kiitollinen, jos saisin tulla sinne. Älyvapaa ajatus.

Olet yrittäjä. Millaiselle ihmiselle yrittäjyys mielestäsi sopii?

Yrittäjyyttä on niin monenlaista, en voisi mitenkään kommentoida sitä järkevällä tavalla jotenkin yleisesti, mutta varmaan kaikilla yrittäjillä pitää olla hyvä tuote, oli se sitten joku tavara, palvelu tai osaaminen, mitä myy. Yrittäjyydestä tulee stressaavaa ja kamalaa, jos kukaan ei syystä tai toisesta tarvitse myytävää tuotetta tai palvelua. Ei voi yrittää väkisin myydä jotain, mitä ihmiset ei tarvitse ja sitten valittaa yrittäjyyden vaikeudesta. Olosuhteet ei muutu, vaikka kuinka harmittelisi, vaan täytyy itse tunnistaa, että onko sille omalle idealle tarvetta.

Miten erotat työn ja vapaa-ajan?

Mä oon miettinyt paljon sitä, mitkä asiat elämässä on mulle tärkeitä: mun parisuhde ja läheiset, terveys, mun tulevaisuus ihmisenä ja mun ura.  Aika on meidän kallisarvoisin “omaisuus”. Sitä ei saa mitenkään takaisin ja se ajatus, että ollaan joka päivä lähempänä kuolemaa on aika morbid, mutta myös totta.

Teen joitakin valintoja punnitsemalla, että viekö ne valinnat mua kohti mun tavoitteita vai kauemmas niistä. En esim. ota sellaisia töitä, joista ei makseta kohtuullista korvausta, jos se työ ei vie mua mihinkään. Mun äiti neuvoi mua hinnoittelemaan kaikki työt niin, että musta on mieluisaa tehdä ne. Jos joku taho kysyy multa tarjousta ja haluaa tinkiä paljon, mietin usein, että teenkö mielelläni sen jutun, vai olisko mielummin vaikka mökillä lukemassa kirjaa. 

Kaikki ovat varmaan joskus tehneet töitä vähän liian kovaa – mitkä merkit kertovat sinulle, että on aika vähän hidastaa?

Unettomuus. Olin vuosi sitten sellaisessa jamassa, että nukuin vaivoin kolme tuntia yössä ja sain yöllisiä kauhukohtauksia. Päivisin en tuntenut stressiä, mutta öisin en pystynyt rauhoittumaan. Olen yleensä hyvin terve, mutta silloin myös sairastuin ja tajusin, että mun keho ihan oikeasti reagoi siihen, miltä musta tuntuu.

Meditaatio, hauskanpito ja nykyään myös urheilu ovat mulle tärkeitä asioita. Mä myös aina muistutan itseäni siitä, ettei asiat ole niin vakavia. Hampaat irvessä jäkittäminen luo harvoin mitään eritysilaatuista tai hauskaa.

Miten käsittelet stressiä?

Mä kestän aika paljon toimintaa ilman, että stressaannun, mutta se taito on kehittynyt kokemuksen myötä. En tarkoita, että stressiä pitäisi oppia sietämään, vaan että elämänhallintaa opettelemalla oppii joitakin asioita. On myös hyödyllistä muistaa, että kaikki uusi on aina haastavampaa kuin asiat, joita on ehtinyt opetella. Silloin voi olla itselleen armollinen. Kun aloitin nämä työt, mua jännitti aina niin paljon, että näin painajaisia kuvauksia edellisenä yönä, mutta kokemuksen myötä se on mennyt ohitse.

Yksi hyvä stressinhallintakeino on opetella tekemään yksi asia kerrallaan. Kun tekee jotain, ei kannata miettiä seuraavaa tehtävää ja yrittää yhtäaikaisesti hallita kaikkea. Mä visualisoin usein pyörremyrsyn, jonka keskellä etenen zenmäisesti kohti mun päämäärää, enkä anna ulkopuolisen sekasorron vaikuttaa mun keskittymiseen mitenkään.

Myös hyvin valmistautuminen auttaa: kun tekee pohjatyön hyvin, ei tarvitse stressata niin paljon sitä, että onnistuuko. Sen takia ei pidä aliarvioida ajatustyön tärkeyttä. (Lue täältä aikaisempia ajatuksia hyvin valmistautumisesta.)

Pitää myös harjoitella priorisoimista ja hyväksyä se, ettei elämän kaikki osa-alueet aina ole täydellisesti. Jos töissä on kiire, voi kotitöille tai urheilulle jäädä vähemmän aikaa. Mä poden välillä huonoa omaatuntoa siitä, etten ehdi nähdä mun ystäviä niin paljon kun haluaisin. Elämää ei voi elää suorittamalla, vaan pitää hyväksyä se, että aina joku asia on vähän kesken. Se on ihan ok.

Perfektionismi on musta hassu termi, kun se kuulostaa siltä, että tekee asiat hirveän hyvin. Mielestäni perfektionismi voi olla myös ammattitaidon puutetta. Jos ei osaa keskittyä niihin asioihin, jotka on merkityksellisiä lopputuloksen kannalta, luo turhaa stressiä ja lopputulos on yleensä kaukana täydellisestä. 

Paras uraneuvo, jonka olet saanut?

Yksi viisas asia, minkä mun ystävä Miranda sanoi on että “Life is wiser than you.” Se on musta lohdullinen ajatus ja toisaalta muistuttaa siitä, ettei pidä luulla itsestään liikoja, elämä on kuitenkin viisaampi. Ja se oli hyvä neuvo, kun Tuukka sanoi, että “ei me tarvita mitään”. Sen yritän aina muistaa.

Työmottosi?

Ole reipas ja rohkea.