Viime keväänä istuimme Ennin kanssa Radio Helsinki -palaverissa kesän uusien radio-ohjelmien tekijöiden kanssa, ja ensimmäiseen lähetykseemme oli vain muutama viikko aikaa.

Me olimme Ennin, Katrin ja Mian kanssa käyneet jo kahden viikon ajan harjoittelemassa radio-ohjelman tekemistä äänittämällä “leikkiohjelmia”, joiden aikana puhuimme erilaisista aiheista ja harjoittelimme musiikin soittamista. Radion sisältöjohtaja Maria Veitola kuunteli nauhoituksiamme ja antoi niiden perusteella meille palautetta siitä, mikä toimi ja missä voisimme parantaa.

Palaverissa joku kysyi, että jännittääkö meitä. Vastattiin, että jännittää, mutta me ollaan käyty treenaamassa.

“Hikarit” sanoi Jaakko Luomanen.

Olin erittäin fiiliksissä. Ensimmäisen kerran elämässäni joku kutsui minua hikariksi. 

Olin koko peruskoulun ajan kasipuolen oppilas, eli keskiarvoni oli 8,5. Kuvaamataito oli aina kymppi, matematiikka joskus seiska. Tein laiskasti läksyjä, kuunteli laiskasti tunneilla, enkä lukenut kokeisiin. Halusin päästä vähällä, pelata kirkonrottaa ja piirtää sarjakuvia. Yläasteella halusin polttaa tupakkaa, syödä karkkia ja hengailla. En ollut kamalan kiinnostunut mistään mitä koulussa tehtiin, mutta saavuin aina paikalle viihtymään, ja se riitti.

Lukiossakin ensin kiinnosti vain piirtäminen ja sitten vaihto-oppilaaksi lähteminen. Olin suurimman osan ajasta kamalan väsynyt ja nukuin tunneilla pää pulpetilla. (En tajua miten olen kehdannut olla niin epäkohtelias!! Anteeksi kaikki vanhat opettajat!!!) Pikkuhiljaa kaikki kuitenkin muuttui. Ei oikein enää riittänyt, että siunasin oppitunteja läsnäolollani. En ollut enää yhtään erityinen, en osannut oikein mitään kunnolla.

Olin kaikessa keskinkertainen ja sitten hyvin nopeasti keskinkertaista huonompi.

Sama jatkui jatko-opintojen äärellä. Alkoi ärsyttämään. Ennen olin sentään hyvä piirtämään ja nokkela, koska pärjäsin vaikken tehnyt mitään ja se riitti. Nyt yhtäkkiä kaikki olivat lahjakkaita ja tosi hyviä kaikessa.

Yritin vähän enemmän, mutta olin edelleen keskinkertainen. Ei auttanut vaikka koin näkeväni vaivaa.

En tiennyt sitä silloin, mutta motiivini olivat väärät. Tavoittelin onnistumista, jotta en enää tuntisi itseäni keskinkertaiseksi. Halusin tunnustusta ja hyväksyntää ja toivoin, että kaikki olisi taas helppoa ja hauskaa. Kaipasin ulkopuolista validaatiota, enkä oikeastaan edes pysähtynyt rehellisesti arvioimaan omaa työtäni, porskutin vaan haparoiden eteenpäin. Olin hukassa ja koulun käyminen tuntui vaikealta.

Nämä kokemukset eivät hallinneet elämääni, vaan kaikki sekoittui tietenkin ihan tavalliseen arkeen. Kaikki oli hyvin, mutta ensin koulu ja sitten myös työelämä tuntuivat jollakin tapaa epätyydyttäviltä. Tunsin kokoajan olevani vähän huono.

En onnistunut missään, koska en ollut aidosti kiinnostunut siitä mitä tein. Jos kaipaa kokoajan ulkopuolista hyväksyntää, on vaikea olla koskaan oikeasti tyytyväinen.

Olin opiskellut kenkäsuunnittelua ja tein suunnittelun parissa töitä, mutta työ tuntui monotoniselta. Se oli paljon koneella istumista ja loputtomasti kompromisseja ja aina kamala kiire. Olin stressaantunut ja tilanteessa, jossa koitin suoriutua tehtävistä nopeasti, mutta en antaumuksella. 

Lopulta vaihdoin alaa. Ryhdyin yrittäjäksi. Seurasin mielihalujani ja hakeuduin työhön joka innosti ja pyysin apua ihmisiltä joita ihailin. Olin innoissani jokaisesta uudesta keikasta ja näin paljon vaivaa oppiakseni. Kun onnistuin, olin tosi ylpeä itsestäni. Treenasin ja treenasin ja valmistauduin ja harjoittelin.

Palavereissa esitin ideoita ja sanoin rohkeasti mielipiteitäni, sillä minulla oli niitä. En pelännyt vastuuta, sillä minulla oli oikeasti näkemys siitä, mitä kannattaisi tehdä. Uskoin itseeni, sillä olin käyttänyt aikaa juuri näiden asioiden pohtimiseen. Aikaisemmin olin ollut epävarma, koska en oikein tiennyt mitä mieltä olin. En koskaan pohtinut työhön tai koulutehtäviin liittyviä kysymyksiä syvällisesti, sillä halusin vain nopeasti suorittaa käsillä olevat tehtävät loppuun ja siirtyä sitten tekemään jotain muuta. En käyttänyt aikaa erilaisten näkökulmien pohdiskeluun.

”Such life-hack!”, ajattelin. Jos tekee jotain asiaa oikein monta kertaa ja on aidosti kiinnostunut hyvästä lopputuloksesta – onnistuu!

Hienoa, kesti vain noin 20 vuotta tajuta.

Kun menimme ensimmäisen kerran tekemään live-lähetystä radioon, meitä kaikkia jännitti. Mehän emme olleet toimittajia, eikä mitään musiikin asiantuntijoita, eikä meistä kenelläkään ollut radiotoimittajan koulutusta. En silti tuntenut itseäni huijariksi, enkä pelännyt emämunausta. Olin kuunnellut monta tuntia puhettani harjoitusnauhoilta, vaikka se oli varsinkin aluksi tosi piinallista.

Ensimmäinen lähetyksemme oli ihan okei. Harjoitus ei takaa täydellistä suoritusta, mutta huolellinen valmistautuminen takaa sen, että uskaltaa kokeilla. Tämähän on ehkä  kaikille maailman hikareille itsestään selvää, mutta mun piti elää monta vuotta, että tajusin. Nyt rakastan valmistautumista. Hyvin valmistautuminen on niin helppo tapa olla hyvä!

Tavallaan olisin halunnut otsikoida tämän tekstin jotenkin: “Näin selätin huijarisyndrooman”, koska joskus (ennen kun ryhdyin hikariksi) todella tunsin itseni huijariksi. Syynä ei kuitenkaan ollut mikään syndrooma. Olin vain kokematon ja väärällä alalla.

Psst! Muslan radio-ohjelma palaa Radio Helsingin taajuuksille taas myöhemmin syksyllä!