Yrit­tä­jän Fomo

Äitiysloma voi laukaista arvaamattoman ketjureaktion.

Olin kirjannut äitiyslomani alkamispäivän väärin, viikon verran pieleen. Kun sitten tajusin virheeni, olin ensin onnellinen: ihanaa – loma alkaisikin luultua aiemmin! Oli luvattu hellettä ja hyvää säätä, suunnittelin meneväni rannalle ottamaan aurinkoa, olisin ruskettunut ja pisamainen synnyttäjä.

Menin meidän työhuoneelle. Siellä oli ihanaa. Aurinko paistoi, join kahvia, joku oli siivonnut. Mulla ei ollut mitään tekemistä siellä.

Sitten Anna tuli työhuoneelle, se valmisteli kuvauksia, vastasi maileihin ja kuunteli toisella korvalla jotain mun tyhmää juttua. Samalla meidän assari Maiju kantoi tavaroita sisään ja jutteli Annan kanssa tulevista kuvauksista. Mun sähköpostiin kilahti viestejä, joista en tajunnut enää mitään. ”Ei sun tartte välittää niistä, jäät nyt vaan lomalle, nauti!”

Rikoin toisen näistä Iittalan Ruutu-maljakoista tiskatessani sitä kotona. Nyt sen uusi elämä on meillä töissä kuvausrekvisiittana.

Kun Maiju lähti, jäimme Anna kanssa kahdestaan. Juteltiin hetki käytännän asioista, hyvästeltiin vähän ja pillahdettiin itkuunkin, koska oltiin molemmat liikuttuneita siitä, että jään äitiyslomalle. Olemme melkein kuin perhettä: meillä on yhteiset raha-asiat ja vietämme valtaosan arjestamme yhdessä. Nyt emme näkisi toisiamme enää joka viikko.

Sitten Annan piti lähteä toimistolta. Sanottiin heipat, vilkutin ja yhtäkkiä, kun jäin yksin, en voinutkaan lopettaa itkemistä. Ei enää liikuttanut vaan ahdisti. Tuli paniikki siitä, etten tiennyt mitään niistä sähköposteista, enkä kohta olisi enää osa työpaikan asioita.

Tunsin ahdistavaa ulkopuolisuutta ja jotain outoa epämiellyttävää tunnetta, jota en osaa pukea sanoiksi. Oli paska fiilis, väsytti.

Yritin hetken tehdä jotain muuta ja luin Julia Thurenin synnytyskertomuksen. Se oli tietenkin virhe, koska vaikka Julian teksti on hersyvän hauska ja hyvin kirjoitettu, en ole kuuteen kuukauteen kyennyt lukemaan mitään synnytykseen viittaavia tekstejä ilman itkuun purskahtamista.

Joten itkin entisestään. Itkin töitä ja Julian vastasyntynyttä vauvaa ja sitten: ensimmäistä kertaa sitä ahdistavaa ajatusta, että kohta myös minä joudun synnyttämään ihmisen. 

Kuvausrekvisiittakassit pakattuina. Leikkuulaudat on tilattu Artilleriet-verkkokaupasta, huopakassit on saatu Iittalalta.
Mulla on myös kotikäytössä näitä kasseja ja aion pakata tämän ison mallin sairaalakassiksi, itselleni.

Mun raskausaika on ollut ihana. Olen voinut hyvin ja ollut luottavainen tulevaisuuteen, innostunut ja rakastunut, tuntenut itseni ihanaksi. Kirjoitan siitä myöhemmin, mutta olen myös rakastanut mun vartaloa raskauden ajan ihan eri tavalla kuin ikinä! Iso maha on ollut parasta. Ja nyt se kaikki loppuisi kohta ja pitäisi synnyttää ja hoitaa vauvaa?! Ajatukseni synkistyivät nopeasti: kohta pitäisi osata olla vanhempi ja voisinko enää koskaan tulla töihin ja apua miksi olen kokoajan ajatellut, että synnytys on varmaan mahtavaa, sehän on todennäköisesti ihan karseeta? Tusertaa joku kokonainen ihmislapsi itsestään ulos ja sitten imettää sitä ja voi helvetti.

Se koko homma eskaloitui nopeasti. Lähdin toimistolta itkuisena. Olin koko illan poissaoleva ja pahalla tuulella. Väsytti ja lähes kaikki ihmiset lähelläni lohduttivat väärin. Tunsin itseni väärinymmärretyksi, se oli jotenkin erityisen ärsyttävää. ”MIKSEI KUKAAN YMMÄRRÄ MUA?”

Moni sanoi, että kohta sulla on parempi olo, kohta et edes muista ajatella töitä. Sekin tunttui ärsyttävältä ja vaaralliselta, koska jos se on totta niin, mitä se tarkoittaa? Mitä jos en jaksa enää koskaan ajatella töitä? Se on kauhistuttava ajatus, koska työ on mulle tärkeää ja olen yrittäjä. Meillähän on suunnitelmia! Mitä niille käy? Mitä musta jää jäljelle, jos en jaksa enää ajatella sitä, mitä yleensä rakastan?

Haluan jatkosskin tuntea tekeväni jotain merkityksellistä. Enkä mä voi ikuisesti jäädä kotiinkaan, töitä on tehtävä, jos haluaa maksaa laskuja.

Jälkikäteen olen miettinyt, että tämänkaltainen paniikinomainen kriisi on varmaan ihan luonnollinen osa isoa elämänmuutosta. Varsinkin, kun vasta kriisin keskellä ensimmäistä kertaa ajattelin, että minä todellakin olen keskellä jotain isoa elämänmuutosta.

Tietysti tiedän, että lapsi on iso asia. Olen kuitenkin suhtautunut raskauteen ja tulevaan vauvaan jotenkin tyynesti, kivana uutena asiana. Ajatellut, että kai se jotain muuttaa, mutta muuttakoot.

Uni auttaa melkein kaikkeen ja olin seuraavana päivänä jo paljon chillimpi. Nyt minulla viikko äitiyslomaa takana ja olen saanut iän tuomaa viisautta. Viikko uutta elämänkokemusta ja muistan taas, että raskaus etenee vaiheittain, joka viikko on joku uusi hetki, erilainen olo. Työstä luopuminen oli yksi vaihe. Tätä se on: yrittäjän fomo. Onneksi siihen tepsii sama lääke kuin muihinkin fear of missing out -oireisiin. Väsymys ja väsymyksen inspiroima halu luovuttaa, päästää irti ja antaa olla. Tämä laiskuuden ja mukavuudenhaluisuuden jalo muoto on mitä oivallisin minfulness-taito.

Jos muutun ihmisenä kokonaan, olkoon niin. En jaksa hössöttää siitä nyt. Sillä aikaa keskityn nauttimaan helteestä, koska olis kyllä ihanaa olla ruskea ja pisamainen synnyttäjä.

Heippa hetkeksi Studio Plenty! Meidän kaikki hienot käynti- ja saatekortit on suunnitellut eräs Tuukka Koivisto Kobra Agencyltä.

Uusi podcast -projekti

Hei ja kuulkaas! Olen aloittanut uuden projektin! Se on Hei Baby -niminen podcast, jota teen yhdessä ihanan Vivian Valpurin kanssa. Hei Baby ilmestyy tästä lähtien aina maanantaisin ja intro ja ensimmäinen jakso ovat nyt jo kuunneltavissa kaikissa hyvissä podcast -lähteissä, kuten iTunesissa, Spotifyssä ja Soundcloudissa.

Meillä on Vivianin kanssa samalle viikolle osuvat lasketut ajat ja tää podcast seuraa meidän raskauksia alusta loppuun ja käsittelee meidän näkökulmista kaikkea siihen liittyvää myös sen verran yleisellä tasolla kun se on mahdollista.

Haluttiin tehdä sellainen ohjelma, jossa puhumme tosi avoimesti (apua se on myös hieman pelottavaa) kaikesta kivasta, vaikeesta, jännittävästä ja jakaa jotain tietoa ja kokemuksia myös asiantuntijoilta!

Podcastia ja kaikkea kivaa sisältöä siihen liittyen voi seurata instassa täällä. Me varmaan tehdään tilistä jossain vaiheessa privaatti, sillä haluamme jakaa siellä myös sellaista sisältöä, jonka jakaminen julkisesti voi hermostuttaa. Kuka vaan pääsee siis seuraamaan, mutta privaattitili luo jonkinlaista turvallisuuden tunnetta ainakin meille, kun aihe on niin henkilökohtainen.

Oon tästä tosi innoissani ja toivon, että onnistutaan tekemään sellaista ohjelmaa, joka resonoi myös muissa. Mua itketti tietty jo toisissa nauhoituksissa, mutta enimmäkseen on naurattanut se, miten hyvin informoidulta Vivian mun rinnalla vaikuttaa, kun itse koitan vieläkin tajuta saako sitä tuorejuustoa syödä raskaana vai ei. Mutta ehkä se on ihan kiva juttu, koska vanhempia, äitejä, odottajia ja vanhemmiksi toivovia on niin monenlaisia.

More to read

Vahingossa zen

Kirsikka Simberg

Loma tulee, olen valmis.

Helsingin pormestariehdokkaat tentissä

Kirsikka Simberg

Parhaimpia Helsinki muistoja.

Valokuvia: Japanissa

Kirsikka Simberg

Viimevuoden Japanin matka oli ensimmäiseni.

Metsäretkellä Nuuksiossa

Katri Mutikainen

Metsässä vaeltelu ja eväiden syöminen on täydellinen aktiviteetti viikonlopulle.