Onneksi kävin sentään Ateneumissa, josta löysin näyttelyn kirjan, Georgia O’Keeffe: Living Modern. (FYI: Niitä oli valitettavasti tilattu sinne vain kaksi ja ostin vikan.)

Näyttely on erityinen siksi, että se ei keskity O’Keeffen taiteeseen – se keskittyy hänen vaatekaappiinsa, New Mexicon kotiinsa ja hänestä otettuihin valokuviin. Eli siihen, joka on tehnyt hänestä aikamme tyyli-ikonin.

Kirjaa selatessa tulee fiilis, että haluaa muuttaa askeettiseen erämaakotiin ja pukeutua loppuikänsä pelkistettyihin vaatteisiin. Kun katselen kuvia O’Keeffestä minun tekee sitäpaitsi mieli heivata kaikki anti age -voiteet roskikseen, jotta saisin jo pian ryppyjä ja yhtä karismaattiset kasvot kuin hänellä!

Ei ole sattumaa, että O’Keeffe on nykyään kaikkien cooli ryppyikoni. Hän oli tyyli-ikoni jo omana aikanaan, kirjan mukaan “oman vuosisatansa valokuvatuin amerikkalaistaiteilija”. O’Keeffe oli  äärimmäisen tietoinen ja tarkka siitä, miten häntä kuvattiin. Hän tiesi, miltä hän halusin näyttää ja henkilöbrändäsi jossain mielessä itsensä jo ennen kuin käsite oli keksitty. Hän hymyili harvoin potrettikuvissa ja pukeutui niissä aina mustavalkoiseen asuun.

O’Keeffe halusi, että hänen koko elämänsä olisi kokonaistaideteos, jossa pukeutuminen ja asuinympäristö olivat yhtä tärkeässä roolissa kuin taide. Hän käytti vaatteita ja kotiaan viestiäkseen kuka hän oli: moderni nainen.

En siis ollut niin yllättynyt, kun huomasin. että O’Keeffen vaatekaapista löytyy neljä Marimekon mekkoa! Hän hankki ne 60-luvun alussa, jolloin Marimekko tunnettiin “intellektuellien univormuna”. Se oli modernin naisen vaatemerkki, sellaisen naisen, joka haluaa pukeutua väljiin ja mukaviin – mutta näyttäviin – vaatteisiin. Tätä Marimekko merkitsee minulle edelleen ja siksi pidän merkistä niin paljon. Siinä ja esimerkiksi Célinessä on samaa älykkö-vibaa. Olin tosi fiiliksissä siitä, miten Anna Teurnell aikanaan onnistuneesti korosti tätä osaa Marimekon historiasta.

Marimekolla oltiin muuten ehkä tietoisia O’Keeffen omistamasta Piccolo-raidallisesta mekosta ja tästä näyttelystä, sillä tuo ruskea raitakuosi nähdään tänä syksynä Jokapoika-paidassa.

O’Keeffe diggasi myös muusta Suomi-designista: hänen kotoaan löytyi Arabian posliinia ja alla olevasta kuvasta voi bongata Eero Saarisen pöydän.

Kirjan mukaan O’Keeffe säästi lähes kaikki ikinä omistamansa vaatteet. Ne olivat tärkeitä hänelle, sillä hän oli tehnyt tai teettänyt monia niistä itse. Ne olivat osa hänen identiteettiään ja vanhana hän halusi, että ne säilytettäisiin jälkipolville.

O’Keeffe korjasi vaatteitaan, mutta piti myös siitä, että ne kuluivat ja olivat vähän “elämää nähneitä”. Hän tykkäsi kuulemma ikonisista hatuistaan eniten silloin, kun ne olivat reikäiset ja muodottomat. Tämä on oppi, joka meidän kaikkien pitäisi sisäistää: nuhjuinen on just jees.