Siitä, miksi liikuin aikaisemmin vain laihtuakseni, inhosta vartaloani kohtaan. Ja siitä, miten pääsin eroon itseinhosta ja miksi on jopa poliittisesti tärkeää rakastaa kehoaan. Tai edes suhtautua siihen neutraalisti.

Jos olet joskus vihannut vartaloasi, tämä teksti saattaa muuttaa suhtautumistasi siihen.

Olen laihduttanut noin seitsemän vuotta elämästäni. Seitsemän vuoden ajan inhosin kehoani. Jos ajan, jonka olen käyttänyt kehoni tarkkailuun ja vihaamiseen laskee yhteen… en halua edes tietää, kuinka monta vuotta elämästäni olen menettänyt puristellessani reisiäni kylppärin peilin edessä.

Olen perfektionisti ja tavoittelen aina täydellisyyttä kaikessa, mitä teen. Siksi olen tietysti aina myös halunnut olla “täydellisen” näköinen. Länsimaalaisessa yhteiskunnassa tämä tarkoittaa laihuutta. Jo yläasteella tutkin Suosikin mainoskuvia ja halusin näyttää yhtä hoikalta kuin Fornarina-vaatemerkin mallit. Tein joka ilta vatsalihasliikkeitä sängyssäni.

Täydellisyydentavoitteluni eskaloitui, kun minusta tuli malli. Halusin olla täydellinen malli, eli superlaiha. Laihdutin ja sain siitä kehuja. Laihduin vielä lisää ja ranskalainen mallitoimistoni oli haltioissaan. Kukaan ei ikinä sanonut minulle, että tämä on hyvä, nyt riittää, pysy tässä painossa. Tästä päättelin, ettei koskaan voi olla liian laiha ja jatkoin laihduttamista. En ikinä ollut tyytyväinen kehooni, en edes laihimmillani. Päinvastoin, se ällötti minua.

Syömiseni oli monta vuotta erittäin häiriintynyttä. Minua vainosi jatkuva itseinho ja itseni piiskaamisen tarve. Ruoan ja liikunnan miettiminen teki elämästä ilotonta, etäännyin kavereista ja tiuskin nälkäkiukussa poikaystävälleni.

Jossain vaiheessa tajusin onneksi, että olin heittämässä elämäni hukkaan täysin typerän asian takia. Ulkonäön takia.

Päätin, että tämän typeryyden on loputtava. En halua elämääni niin, että kontrolloin jokaista suupalaa ja valitsen ystävän ehdottaman spontaanin keskiviikkokaljan sijaan ankean aerobic-tunnin.

Helpommin sanottu kuin tehty. Jatkuva laihduttaminen oli raskasta, mutta sain kuitenkin valtavaa tyydytystä siitä, että litteä vatsani näytti yhteiskunnan asettamien kauneusihanteiden mukaiselta. Oli vaikea lopettaa, kun joka puolella vahvistettiin, että se kehotyppi, johon olin itseni piiskannut, oli täydellinen. Olin onneton, mutta ainakin näytin hyvältä.

Tarvitsin jonkun painavan syyn lopettaa itseni kiduttamisen.

Enter feminismi. Sain käsiini Naomi Wolfen The Beauty Myth -teoksen, joka mullisti maailmani. Se auttoi minua ymmärtämään, miksi inhosin kehoani ja miksi on poliittisesti tärkeää rakastaa kroppaansa.

Naisiin kohdistuvat kauneusihanteet ovat patriarkaatin keksintö, tapa alistaa ja kontrolloida naisia, argumentoi Wolfe kirjassaan. Kun nainen keskittyy oman peilikuvansa tuijottamiseen, hänellä ei ole aikaa muuttaa maailmaa. Hän ei ole uhka miehelle, eikä uhkaa nykyistä, patriarkaalista yhteiskuntarakennetta.

“Laihduttaminen on naisten historian tehokkain rauhoittava lääke. Se on pitänyt naiset poissa poliittisten aiheiden ääreltä”, kirjoittaa Wolf.

Makes sense, ajattelin. Äärimmäisen laihuuden tavoittelu vei todella paljon aikaa ja vaikeimpina aikoina ajatukseni pyörivät pitkälti oman napani ympärillä. Ei kauheasti kiinnostanut muuttaa maailmaa tai murskata patriarkaattia. Ja vaikka olisi kiinnostanut, en olisi jaksanut. Olin aina niin väsynyt ja nälkäinen, etten pystynyt keskittymään mihinkään aivokapasiteettia vaativaan.

Wolf kirjoitti kirjan vuonna 1991, ollessaan vain 26 vuotta vanha. Hän opiskeli tuolloin yliopistossa ja hän näki ympärillään useita fiksuja naisia, jotka näännyttivät itseään ja häipyivät lounaan jälkeen vessaan oksentamaan. Tuohon aikaan käytiin keskustelua feminismin tarpeellisuudesta – toisen aallon feminismihän oli jo vapauttanut naiset, joten feminismiä ei enää tarvita. Mutta miksi nämä vapaat naiset pelkäsivät ryppyjä ja rasvaa? Ja olivatko he oikesti vapaita?

Eivät, sanoo Wolf. Kun feminismi vapautti länsimaalaiset naiset kodin kahleista, patriarkaatin piti keksiä uusi tapa pitää naiset aisoissa. Feminismi oli romuttanut ajatuksen, että naisen tärkein rooli oli olla äiti, että hänen luontainen ympäristönsä oli koti ja että hänen tulee olla passiivinen ja pidättyväinen. Feminismi oli tehnyt naisista vaikeasti kontrolloitavia.

“Länsimaalainen talous on riippuvainen siitä, että naisille maksetaan vähemmän palkkaa. Tarvittiin kipeästi ideologia, joka saa naiset tuntemaan itsensä arvottomiksi, sillä feminismi oli saanut meidät tuntemaan itsemme arvokkaiksi”, kirjoittaa Wolf.

Ainoat asiat, jotka vielä kontrolloivat naisia, olivat kauneusihanteet. Mitä vapaampia naisista tuli, sitä useampi alkoi kärsiä syömishäiriöistä ja kauneusleikkausten suosio vain kasvoi. 90-luvulla joka kymmenes amerikkalaisnainen kärsi Wolfen mukaan jonkinlaisesta syömishäiriöstä. Suomessa 2011 tehdyn tutkimuksen mukaan 69 000 suomalaisista 27–47-vuotiaista on jossain elämänsä vaiheessa sairastanut psykiatrisen häiriön kriteerit täyttävän syömishäiriön, kerrotaan Syömishäiriöliiton sivuilla.

“Naisilla on nyt enemmän rahaa ja valtaa kuin koskaan, mutta inhoamme kehojamme enemmän kuin isoäitimme”, toteaa Wolf. Kun heivasimme korsetit menemään, luulimme olevamme vapaita. Korsetin tilalle tuli kuitenkin laihduttaminen, joka pitää kehoa puristuksessa samalla tavalla kuin korsetti. Sitä ei vain voi riisua.

Patriarkaatin lisäksi myös kapitalistinen talousjärjestelmä hyötyy siitä, että naiset inhoavat kehojaa. Kauneusleikkausten, laihdutusvalmisteiden ja ryppyvoiteiden myynnissä liikkuu hurjasti rahaa. Kärjistetysti: itseinho makes the world go around.

Wolfen innoittamana aloitin oman pikku kapinani patriarkaattia vastaan. Aina, kun saan itseni kiinni kehoni vihaamisesta (kyllä, sitä tapahtuu vieläkin), muistutan itseäni siitä, että se on juuri sitä, mitä yhteiskunta minulta haluaa. Se haluaa, että vihaan itseäni, jotta ostaisin selluliittivoiteita, ryppyrasvoja ja uusia vaatteita tunteakseni itseni paremmaksi. Se haluaa, että keskityn oman perseeni tuijottamiseen sen sijaan, että keskittyisin vaatimaan tasa-arvoa.

Päätin, etten aio ruokkia kapitalismia itseinhollani. Aion yrittää olla tyytyväinen ulkomuotooni, sillä juuri nyt on vallankumouksellista pitää kehostaan. Tämä on todella vaikeaa, sillä naisille kaupataan joka tuutista ajatusta, ettemme kelpaa, ihan sama olemmeko hoikkia tai ylipainoisia.

Ja kyllä, tiedän nauttivani thin priviledge -etuoikeudesta, eli tiedostan, että kehoni on normatiivisen hyvännäköinen. Kamppailen siis vain pääni sisällä olevaa itseinhoa vastaan, enkä ole koskaan joutunut kohtamaan paheksuntaa ulkopuolelta. En voi edes kuvitella, kuinka pahalta se tuntuu. Tässä Hesarin jutussa oli hyviä pointteja siitä, miten paskamaisesti ylipainoisia ihmisiä kohdellaan yhteiskunnassa jopa lääkärin vastaanotolla.(Toisaalta olen mallina monta kertaa ollut muotikontekstissa liian isokokoinen, eli jollain tasolla olen kokenut, miltä tuntuu olla “vääränlainen”.)

Minua Wolfen kirja auttoi ymmärtämään, mistä kauneusihanteet kumpuavat ja mitä tarkoitusta ne palvelevat. Kun on tietoinen tästä, on helpompi taistella niitä vastaan.

Mitäköhän tapahtuisi, jos kaikki naiset (ja miehetkin) yhtäkkiä olisivat tyytyväisiä ulkonäköönsä?