Selviytymistapojani kriisin keskellä: luen uutiset vain kaksi kertaa päivässä. Aloin lukemaan runoja. Heti herättyäni luen pari. Luen kirjaa kylvyssä. Meditoin hetkisen, hengittelen ja venyttelen.

Jos siltä tuntuu, scrollaan myös Instagramia aivottomana monta tuntia ja etsin uusia outfit-ideoita. Selailen verkkokauppoja ja suunnittelen kesäasuja. Ahmin suklaata. Katson miljoonannen kerran Sinkkuelämää. En mene ulos moneen päivään, vaikka aurinko paistaa ja ihmiset Instagramissa hehkuttavat energistä oloaan kävelyn jälkeen. 

Viimeisen parin viikon aikana olen oikeasti oppinut kuuntelemaan itseäni ja tekemään niitä asioita, joita juuri minä sillä hetkellä kaipaan. 

Vaikka siihen olisi nyt mahdollisuus, minun ei tarvitse ”hyötyä” pandemiasta ja aloittaa uutta parempaa elämää, jossa olen paras versio itsestäni. Ei tarvitse treenata itseäni huippukuntoon (se olisi kyllä vähän vaikeaa raskausviikolla 37), reippailla ulkona, meditoida tunti joka päivä (nythän sitä aikaa olisi!), kokeilla uusia reseptejä, kirjoittaa kirja, maalata taulu. 

Pohtisin luultavasti tätä tyhjän ajan hyödyntämistä ilman koronaakin, sillä jäin juuri äitiyslomalle. Olen niin tottunut olemaan jatkuvasti tuottelias, että elämän täydellinen pysähtyminen aiheutti vaikeuksia. Voisin tehdä niin paljon ja se lamaannutti minut täysin. 

Olette ehkä nähneet tämän Instagramissa kiertäneen Emma Zeckin kauniin tekstin:

With this open time
You do not have to write the next bestselling novel
You do not have to get in the best shape of your life
You do not have  to start that podcast

What you can do instead is observe this pause as an opportunity
The same systems we see crumbling in society
are being called to crumble in each of us
individually

The systems that taught us we are machines
that live to produce & we are disposable if we are
not doing so
The systems that taught us monetary gain takes priority
over humanity
The systems that create our insecurities then capitalize
off of them

What if we became curious with this free time,
& had no agenda other than experience being?
What if you created art for the sake of creating?
What if you allowed yourself to rest & cry & laugh
& play & get curious about whatever arises in you?

What if our true purpose is in this space?

As if mother earth is saying: We can no longer carry
on this way. The time is now – I am reminding you of who
you are. Will you remember?

Luulen, että alan muistamaan. Kuka olen, kun kaikki yhteiskunnan ja minun itse itselleni asettamani odotukset siitä, minkälainen minun pitäisi olla, yhtäkkiä revitään alas.

En ole kone ja voin myös myöntää itselleni, etten ole tällä hetkellä yhtään luovalla tuulella. Ei tee mieli kirjoittaa jälkipolville muistiin mitään näistä ”poikkeuksellisista ajoista”. Patti Smith kertoi juuri Instassa, että hänen on ollut vaikea löytää sanoja ja kirjoittaa, joten hän lukee muiden tekstejä. Niin minäkin, ja tämä tuntuu tällä hetkellä minulle parhaalta korona-lääkkeeltä.

Luin esimerkiksi Rebecca Solnitin hyvän How to survive a disaster -tekstin. Essee on vuodelta 2016 ja siinä Solnit käsittelee erilaisia Yhdysvaltoja riepotelleita luonnonkatastrofeja, kuten hurrikaani Katrinaa, ja sitä, miten ihmiset reagoivat niihin. Moni havainto pätee myös korona-kriisissä.

Kriisitilanteet ovat kamalia asioita, joita ei toivoisi kenenkään kokevan, mutta ne tuovat myös usein esiin parhaita puolia ihmisissä ja palauttava kriisin kokeneiden elämään merkityksellisyyden tunteen, kirjoittaa Solnit.

Kriisit palauttavat mieleen, mikä elämässä on tärkeää. Kriisit saattavat ihmiset yhteen ja toisista huolehtiminen antaa elämälle uudenlaisen tarkoituksen. Tarkoituksen, joka individualismia korostavassa yhteiskunnassa on kadotettu.

”The positive emotions that arises in those uncompromising circumstances demonstrate that social ties and meaningful work are deeply desired, readily improvised, and intensely rewarding. What prevents these things from arising most of the time is the very structure of our economy and society.”

Solnit kutsuu kriisin tuottamaa merkityksellisyyden ja yhteisöllisyyden tunneta paratiisina, johon astumme helvetin kautta.

Miten muuttaa yhteiskuntaa, jotta emme jatkossa joutuisi kulkemaan paratiisiin helvetin kautta?

Kun tämä kaikki on ohi, miten muistaisimme edelleen iloita niistä asioista, jotka tuntuvat kaikkein tärkeimmiltä juuri nyt? Omasta ja läheisten terveydestä. Auttamisesta, edes pienin keinoin. Siitä, että hanasta tulee vettä ja kaupasta saa ruokaa.  Auringonvalosta aamuisin. Kävelemisestä. Ulkoilmasta. Hiirenkorvista ja maasta puskevista kevätkukista.

No agenda other than experience being. Tämä olkoon mottoni niin korona-ajassa kuin äitiyslomalla. Minun ei tarvitse tehdä muuta kuin elää tässä ja nyt ja ottaa avoimin sydämin vastaan se, mitä elämä eteeni heittää. Ja muistaa ihmetellä ja arvostaa sitä.