Mini­ma­lis­ti­nen mani­fes­ti

Ajatuksia täydellisen elämän illuusiosta ja kuluttamisesta.

Seikkailin tässä eräänä päivänä täydellisesti kuratoidulla Instagram-tilillä. Kaikki oli hillityn väristä: mustaa, valkoista ja beigeä. Kuvissa näkyi juuri oikeat tuotteet ja merkit, juuri oikeanlaisen marmoripinnan päällä kuvattuina.

Tiedän, että Instagramista ahdistuminen on ihan typerää ja joku varman sanoisi sen osoittavan, että olen tosi pinnallinen tyyppi. Ahdistuin silti. Miksei minun elämäni ole yhtä hillityn charmanttia? Miksen minä omista The Rown laukkua? Miksi kaikki leikkokukkani ovat kuolleet? Miksi tukkani on ohut ja aina likainen, miksi puhelimessani on niin monta epäonnistunuttua selfietä, joissa näytän urpolta? Miksen osaa hymyillä seksikkään itsevarmasti vaan näytän aina iloiselta, hölmöltä koiralta? Miksen ole täydellinen?

Onneksi katsoin ahdistuttuani Netflixin Minimalism-dokkarin, joka kertoo kahdesta amerikkalaisesta jäbästä, jotka luopuivat hyvistä Wall Street töistään, kuusinumeroisista kuukausipalkoistaan ja suuresta osasta tavaroistaan. Olet saattanut kuulla heistä, he pitävät The Minimalists-nimistä blogia elämäntyylistään.

Dokumentti asetti asiat taas tärkeysjärjestykseen. Elämme illuusiossa, jossa elämän pitäisi olla koko ajan “täydellistä”.

Itse ainakin elän tuon täydellisyyden kiiltokuvan ympäröimänä 24/7. Törmään siihen mainoksissa, muoti- ja lifestyle-lehdissä, blogeissa. Instagramin myötä se on koko ajan mukanani, puhelimessani. En pääse siitä ikinä eroon. Joka puolelta minua pommitetaan kuvilla siitä, mitä täydellinen elämä on. Tavaroita, tavaroita, tavaroita. Upea talo, eksoottisia matkoja, täydelinen tukka, hoikka kroppa.

Suuri osa meistä osallistuu sosiaalisen median kautta tähän täydellisen elämän illuusion ruokkimiseen. Syyllistyn tähän itsekin: postaan instaan kuvia uusista tavaroistani ja valitsen sellaisen selfien, jossa ihoni näyttää tasaiselta. En hymyile, en ainakaan niin, että hampaat näkyvät.

Kuluttaminen ympäröi meitä. En edes tiedä, kuinka monta tavaraa näen yhden päivän aikana. Suuri osa näistä tavaroista on myös kallista kamaa, sellaista, johon minulla ei ikinä ole varaa. Silti unelmoin niistä, enkä aina unelmieni tieltä näe, kuinka ihana elämäni jo on. Teen töitä, jotta voisin ostaa asioita. Säästän kalliisiin tavaroihin. Joskus tavaranhimoni on mennyt sellaisiin sfääreihin, että säästän syömisessä, jotta voin ostaa tavaraa. Syön mieluummin papuja kotona kuin ehdotan kavereille ravintolaillallista.

Juttelin taannoin äitini kanssa vaatteista ja siitä, mitä ne merkitsivät hänelle nuorempana. “Tykkäsin kyllä vaatteista, mutta ei me ajateltu silloin mitään merkkejä, ei vaatteet lopulta olleet niin tärkeitä. Ei me mitenkään määritelty itseämme tavaran kautta,” sanoi äitini. Tajusin, että minähän todellakin määrittelen.

Suosin tiettyjä merkkejä, sillä haluan olla tietynlainen nainen. Otan kuvia tietyistä tavaroista, jotka kertovat maailmalle, että olen tällainen tyyppi. En tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. Siinä, että pukeutuu tavalla, joka viestii, että esimerkiksi haluaisi olla kulttuuritäti, ei ehkä ole mitään pahaa. Me kaikki viestimme pukeutumisellamme jotain itsestämme. Siksi pukeutuminen on niin hauskaa. Mutta siinä, että tunnen tarvitsevani koko ajan lisää tavaraa, voidakseni viestiä näitä asioita maailmalle, on jotain mätää. Olenhan kuitenkin paljon enemmän kuin omistamani tavarat.

Oikeastihan elämä on usein täyttä sekasortoa, sukissa on reikiä, eikä tukka ole ikinä yhtä hyvin kuin muotikuvissa. Minun pitäisi tietää, olenhan itse ollut niissä kuvissa, kilo hiuslisäkkeitä päässäni. Miksi on niin hiton vaikea muistaa, että täydellisyys on illuusio?

Muistuttaakseni itseäni elämän tärkeistä asioista tein tällaisen minimalistisen manifestin, johon voin palata ahdistuksen iskiessä:

1. En ole yhtä kuin tavarat, jotka omistan. Ne eivät määritä minua.

2. Jatkuvasta kuluttamisesta on tehty normi. Tämä on salaliitto. Emme oikeasti tarvitse mitään, mutta meille uskotellaan, että tarvitsemme. Vastusta tätä!

3. Perhe ja ystävät ovat tärkeintä mitä elämässä on. Vietä enemmän aikaa heidän kanssaan.

4. Älä elä tulevaisuudessa vaan arvosta elämääsi sellaisena kuin se on nyt.

5. Aina kun luulet tarvitsevasi jotain, ajattele niitä tavaroita, joita luulit tarvitsevasi vuosi sitten, muttet ostanut. Itse olen unohtnut osan ja loppu ei tunnu enää yhtään tärkeältä.

Minimalism-dokkaria lainatakseni: love people, use things because the opposite never works.

Kuvassa zen-puutarha Narassa. Viime kesänä Japanissa koin tosi vahvasti, etten tarvitse yhtään mitään.

More to read

Kulttuurisauna Helsinki Musla

Helsinki by Sylvia Sene

Vieraskynä

Where to eat, shop and go during your stay in Helsinki.

Suolainen puuro

Katri Mutikainen

Vaihtelun vuoksi suosittelen kokeilemaan kaurapuuroa suolaisilla lisukkeilla.

Muslan ompelukerho

Mia Frilander

Muslan ompelukerhossa inspiroidumme muodikkaista jutuista, joihin meillä ei ole varaa ja teemme ne itse.

Glögiskumppa

Kirsikka Simberg

Joulu lähestyy! Tässä juomaehdotus sinulle, joka rakastat jouluisia mausteita, mutta nautit cocktailisi mieluiten kylmänä.