”I am not telling you to make the world better, because I don’t think that progress is necessarily part of the package. I’m just telling you to live in it. Not just to endure it, not just to suffer it, not just to pass through it, but to live in it. To look at it. To try to get the picture. To live recklessly.  To take chances. To  make your own work and take pride in it. To seize the moment.”

Näin puhui Joan Didion University of Californiassa vuonna 1975 ja nämä sanat yritän pitää mielessäni lopun elämäni.

Live in it. Not just endure it. Not just pass through it.

Jos en ole varovainen, saatan kulkea läpi työviikon autopilotilla. Herätys, aamiainen, kiire töihin, töiden jälkeen jumppaa, kaupan kautta kotiin, ruokaa suuhun ja Netflix-sarjan jälkeen aikaisin nukkumaan, jotta jaksaisi taas herätä aikaisin suorittamaan elämäänsä.

En halua kulkea elämäni läpi autopilotilla.

Haluan elämääni enemmän naurua, yllätyksiä ja hetkiä, joina en vaadi mitään itseltäni. Tämän tajusin hurjassa krapulassa ensimmäinen tammikuuta. Etsiessäni Netflixistä katsottavaa, joka ei vaatisi liian paljon aivokapasiteettia, päädyin tuijottamaan Eat, Pray, Love -elokuvaa. Parin tunnin aivot narikkaan -annoksen sijaan oivalsinkin Julia Robertsin lailla jotain elämästä.

Leffan yhdessä kohtauksessa italialaismies paasaa Julialle dolce far niente -käsitteestä. Dolce far niente, the sweetness of doing nothing, suloinen tekemättömyys. Taito vain olla ja olla tekemättä mitään. Paitsi ehkä tarkkailla pilviä taivaalla.

Sí! Tarvitsen ehdottomasti enemmän dolce far niente -hetkiä elämääni, ajattelin sikiöasennossa peiton alla.

Samasta asiasta puhui myös Sofia Coppola, kun hän eräässä The Gentlewomanin haastattelussa kertoi ihailevansa ranskalaisten elämänasennetta:

“…the way people dress up for dinner or take the time to sit in a cafe and have lunch – there’s a respect for life. They’re not just working all the time.”

Tämän vuoden tavoitteeni on tehdä jokaisena päivänä jotain hupsua, järjetöntä, tehotonta tai dekadenttia. Jotain, joka naurattaa, hymyilyttää, ja joka ei ole millään lailla vakavaa.

Pyrin tietoisesti eroon tehokkuuden ihannoimisesta ja ajatuksesta, että koko ajan pitäisi saada jotain aikaan.

Menen töiden jälkeen lukemaan kirjaa kahvilaan, muistan katsella taivasta, syön maanantaiaamuna hillovoileivän aamiaiseksi sängyssä, jätän puhelimen kotiin ja käyn kävelyllä, pysähdyn katselemaan kukkia ja kerron huonoja vitsejä. Sanon useammin kyllä hulluille ehdotuksille, mutta kuuntelen myös itsenäni ja järjestän itselleni omaa aikaa, jolloin en tee muuta kuin makaan sängyssä ja luen kirjaa. Vaikka kokonaisen päivän.

Mottoni 2018 ja eteenpäin: kunnioita elämääsi elämällä sitä. Pysähdy tarpeeksi usein ihmettelemään sitä. Kuinka siistiä on, että olet elossa. Ja älä koskaan ota elämää liian vakavasti.