Viime aikojen ilonaiheita:

-Uusi talvitakki, joka löytyi Ruutu Rouvasta juuri sopivasti ennen pakkaspäiviä. Sen lisäksi, että kelsiturkki on todella lämmin, tunnen itseni elegantiksi Hermès-naiseksi siihen pukeutuessani: ihan sama fiilis kuin tässä lookissa!

-Päätimme poikaystäväni kanssa matkustaa kesällä Cornwalliin, Englantiin. Unelmoin jo jylhistä rantakallioista, kodikkaista Bed&Breakfast -majataloista, joissa on kokolattiamatto myös vessassa ja pubeista, joissa istuu vanhoja pappoja ja mummoja.

–Strindbergin kuuden euron skumppa. Kiitos Strinkku, ettette nosta hintoja! Kaupungissa on jo ihan liikaa paikkoja, joissa skumppalasi kustantaa kympin. Riistohinta, sanon minä. Käyn usein Strindbergillä yksin lukemassa tai tekemässä töitä ja silloin on välillä kiva juoda lasi skumppaa.

–Ateneumin kokoelmanäyttely. Liikutuin joistain syystä todella syvästi, kun kävin viime viikolla Ateneumissa katsomassa museon klassikkoteoksia. Suomen taiteen mestariteokset tuntuivat vanhoilta tutuilta vuosien takaa. Jotkut muistan lapsuudestani (esim. Edelfeltin Kuningatar Blanka), jotkut ovat syöpyneet verkkokalvoilleni siltä ajalta, kun opiskelin taidehistoriaa (Werner HolmberginMaantie Hämeessä (Helteinen kesäpäivä)). Kokemus oli niin nostalginen, että meinasin alkaa pillittämään. Oli myös jotenkin hauska huomata, että olen niin kiintynyt näihin teoksiin, sillä monet niistä ovat totuuden nimissä aika kämäisesti toteutettuja. Anteeksi nyt vain Ferdinand von Wright, Taistelevat metsot oli ehkä aikanaan mestariteos Suomessa, mutta jos sitä tarkastelee kansainvälisestä näkökulmasta, ei se kyllä kummoinen ole. Naurattaa, sillä paikallaan pönöttävät metsot näyttävät pikemminkin täytetyiltä museo-objekteilta kuin tulisesti taistelevilta linnuilta. Silti, ja ehkä juuri siksi, rakastan sitä.