Viime aikoina olen seilaillut varsin tummissa vesissä. Osasyy saattaa Kirsikan diagnoosin mukaan olla valkoinen sokeri, mutta varmaa on, että  mielentilaani vaikuttavat myös varsin synkät ennusteet maailman tulevaisuudesta. Maailma ei tule tällä meiningillä kestämään varmuudella edes seuraavaa neljääkymmentä vuotta. Ei sen poliittinen tai alueellinen järjestys, eikä ekologinen järjestelmä. Tämä edes ole mikään dystopia tai pessimismiä, vaan ihan todellinen L Ä H I tulevaisuus.

Olen aina ollut äärimmäisen eläinrakas, ja sille luontevana jatkumona vege ja luonnonsuojelija yli puolet elämästäni. Näin käy helposti, jos on sattunut syntymään ihmiseksi, jolle tulee paha mieli muurahaisenkin päälle astumisesta. Asiaa taisi edistää myös äitini, joka vihremehun uuttamisen lomassa ei jättänyt käyttämättä tilaisuutta nousta barrikaadeille huonosti kohdeltujen eläinten puolesta ja tehotuotettua lihaa vastaan. Äitini sivalteli nasevia kommentteja myös sekä lihakauppiaille että turkisten käyttäjille, mikä kylläkin sai minut – varsinkin ulkokultaisella 80-luvulla – tuntemaan tarvetta kadota maanrakoon.

Mutta pakko sanoa äiti: Olit niin edellä aikaasi, ja olen ylpeä sinusta.

Yksi varhaisimmista muistoistani liittyy luonnonsuojeluun. Olin jokseenkin neljä. Muistan, kun äitini ompeli parkatakkiini WWF:n pandalogon, josta olin hirveän pollea. Koska kyseessä oli 70-luku, osallistuimme talkoisiin kotimme pihapiirissä, ja siskoni ja minä menimme pikkumetsään keräämään roskia rinta rottingilla. Kyllä – tuohon maailman aikaan oli ihan luontevaa laittaa pikkulapset keskenänsä palloilemaan metsikköön. Mutta jottei tarinani ympäristönsuojelusta alkaisi aivan liian ylevästi, on pakko paljastaa seuraavat juonenkäänteet. Törmäsimme kesken sankarillista luonnonsiivousmissiotamme nudistina aurinkoa ottavaan naapuriin ja hillittömään läjään pornolehtiä (pikkumetsiköt lähiöissä olivat aikana ennen nettiä se ultimatiivinen pornon piilottelupaikka). Tämä loi pienen hämmentävän sivujuonteen suhteeseeni kaikenlaiseen talkootyöhön, mutta luonnonsuojelutyöstä pidän edelleen.

Kaikkien näiden vuosien aikana olen usein joutunut selittelemään, miksi en syö lihaa tai että minun ei todellakaan tee mieli lihaa, tai että en todellakaan usko jääväni mistään paitsi, koska olen vege. Tai että miksi saimaannorpan eloonjäämisellä on merkitystä, ja miksi on järkyttävää, että yksi maailman uhanalaisimmista lajeista asuu Suomessa, eikä sitä saada täydellisen suojelun piiriin. Tai että rapuun sattuu, kun se keitetään elävältä tai että totta hemmetissä kalan alahuuleen sattuu, kun siihen tarttuu koukku. Ja että petoeläimet oikeasti pelkäävät ihmisiä, eivät verenhimoisesti väijy yllättääkseen viattoman ihmisen. Ja miksi turkikset on turhuudessaan tyhmintä ja turkiseläinten kohtelu pöyristyttävintä, mitä kuvitella saattaa.

Koska ensi keväänä käydään vaalit, on entistä tärkeämpää korottaa äänensä luonnon puolesta. Eli kun äänestät, älä äänestä häntä, joka sanoo että talouskasvun varjolla Suomella ei ole varaa ajaa päästöjä radikaalisti alas tulevina vuosina, hillitä voimakkasti metsien hakkuita tai tukea maita, joissa jo nyt on ihmisestä ja ilmastonmuutoksesta johtuvia humanitaarisia katastrofeja käynnissä.

Tietenkin meillä on kaikkeen tähän varaa – ilmaston lämpenemisestä johtuvat arvaamattomat suuronnettomuudet eivät jättäisi koskemattomiksi pohjoista periferiaammekaan. Ovatko lajien suurkato, maailmanlaajuiset humanitaariset kriisit ja ekosysteemin radikaali muutos vähemmän tärkeitä tai halvempia asioita korjata? Eivät todellakaan. Päinvastoin.

1. Lihaa ei tarvitse syödä. Riistaa voi, mutta harkitusti.
2. Kuluta vähemmän, kierrätä paremmin.
3. Jos sinulla on lapsia, älä siirrä maailmaa kuluttavia tapojasi heihin eteenpäin.
4. Liity jonkun ympäristöjärjestön jäseneksi, lahjoita metsänsuojeluun tai kompensoi matkasi sijoittamalla hiilipörssiin.

Lopulta kyse koko asiassa on yksilön valinnoista. Hankalaa muutoksesta tekee se, että tyypillinen ihminen on luonteeltaan lyhytnäköinen ja aika itsekeskeinen. Vaikka muutoksen tekeminen olisi helppoa, sitä ei useimmiten tehdä, ennen kuin on pakko. Jotta ilmastonmuutos ja lämpenemisen aiheuttamat katastrofit saadaan (ehkä) pidäteltyä edes jossain mallissa, aikaa tilanteen hiljaiseen seuraamiseen ei enää ole. Pitää alkaa toimia. Oikeasti.

Ihminen ei nimittäin kaikkine teknologioineen ja tekoälyineen ole eläimen tai luonnon yläpuolella. Ihminen on osa sitä.

Päivi Häikiö on AD, jonka mielestä estetiikka voi tehdä maailman vähän paremmaksi paikaksi. Voi löytää Päivin Instagramista ja lukuisien kauniiden kirjojen tekijäluetteloista.

Kansikuvan on ottanut: Anton Sucksdorff

Huomenna lauantaina klo 14.30 Helsingin Senaatintorille kokoontuu Ilmastomarssi-kulkue, joka suuntaa kohti Eduskuntataloa klo 15.00. Me olemme siellä, tule sinäkin!